06.07.2010
16. -20. 6. 2010 Sodankylä, Lappi
Elokuvajuhlien mykkäelokuvat ovat koko viikon ja ohjelmiston vankka ankkuri. Ne tukevat viisipäiväisen riennon ydintä tunneskaalalla, joka on mahdollista vain erikoisnäytöksissä. Mykkäelokuvat ovat jo alusta pitäen muodostuneet myös Desibelin raporttien päätekijäksi kuten ensimmäisistä artikkeleista voi lukea. Tämän vuoden esitystrio sai suupielet kostumaan mielenkiinnosta ainakin paperilla, mutta pettymyksiäkin koettiin.
Torstai-ilta avasi putken Buster Keatonin elokuvalla Kenraali (The General, 1926) The Five Corners Quintetin säestämänä. Lassyn, Eskolan, Lötjösen, Jakobssonin ja Mäkysen muodostama kvintetti tuotti jo säestysimprovisaatiota vuoden alussa 30-luvun mykkäelokuvakuvastoon Docpointissa, mutta tällä kertaa kyseessä oli erilainen kokonaisuus.
Kenraali on Keatonin kenties menestynein ja arvostetuin komedia. Elokuva sijoittuu Pohjois-Amerikan sisällissotaan ja kertoo Keatonin esittämästä veturinkuljettajasta. Elokuvan nimikkorooli ja toinen pääosa kuuluu Kenraali-veturille, sillä suurin osa elokuvasta on vauhdikasta takaa-ajoa, kun Keaton yrittää saada menetetyn veturinsa takaisin. Puolihuolimattomasti hän lopulta voittaa ihastuksensa rakkauden pelastamalla hänet ja nousemalla koko armeijan sankariksi melkeinpä tietämättään. Takaa-ajo tietenkin tarjoaa suurimmat gagit ja toimintakohtaukset, joten elokuvasta ei puuttunut vauhtia. Musisointi sentään oli melko ponnetonta.
Alusta pitäen yhtye piti käsittämättömän pitkiä taukoja. Aluksi voisi kuvitella yhtyeen antavan tilaa elokuvan komedialle, mutta mitä pidemmälle elokuva jatkui ja vaivaantuneet tauot lisääntyivät, kasvoi myös yleisön tukala hämmennys. Vastaavasti aina kun yhtye sai tutun groovekoneistonsa käyntiin tai Jakobsonin soittaessa pieniä pianoteemoja, oli kuvan komppaaminen erittäin nautinnollista. Lassyn epäröinti tekstitaulujen säestämisessä loi jälleen pieniä töksähteleviä taukoja, mutta niistä mentiin eteenpäin huojentavasti. Kaiken kaikkiaan kvintetiltä olisi odottanut enemmän joten ehkä ensi kerralla miehet valmistautuvat paremmin ja katsovat elokuvan jopa toiseenkin kertaan.
Hollantilaisen pianistin, Maud Nelissenin johtama Orchestra Da Camera Obscura toi festivaaleille jo maailmaa kiertäneen esityksen Erich Von Stroheimin Iloisesta Leskestä (The Merry Widow, 1925). Kymmenen hengen orkesteri oli jo käynyt läpi erilaisia kokoonpanomuutoksia puoleen ja toiseen, mutta Sodankylän esityksen suosio ainakin todisti kymmenikön toimivuuden.
Operettimaisessa elokuvassa nähtiin kuumia tunteita ja luokkaeroja. Elokuva kertoo kahdesta fiktiivisen maan kuninkaallisserkuksesta, jotka molemmat kilpailevat amerikkalaisen tanssijattaren suosiosta. Elokuva seuraa miesten komediallista kamppailua traagisin ja elämää suurempien vivahteiden avulla. Hautajaisia ja häitä on vaikka muille jakaa, kun loppukäänteet yllättävät yleisön. Sävyjä ei elokuvasta siis puutu.
Nelissen on tehnyt loistavan työn elokuvan säestyksessä. Elokuvan sävellystyö on suurilta osin Franz Lehárin kädenjälkeä, mutta Nelissen on sovittanut partituurin orkesterille erittäin kunnioitettavasti ja käyttänyt kymmenhenkisen poppoon mahdollisuudet ja taidot huippuunsa. Pianisti-säestäjänä ja toisella kädellä kapellimestarina toiminut Nelissen on valinnut orkesterinsa tarkoin, koska yhtyeen risteily kamarimusiikista ja dixielandjazziin oli saumatonta.
Esitys oli melko täydellinen alusta loppuun. Musiikki oli tarkalleen ajoitettu kuvaan eikä pääsolistina ollut vain yksitoikkoinen pianosäestys vaan jokaista orkesterin nyanssia hyödynnettiin. Muutamaan otteeseen musiikki enteili seuraavaa kuvaa leikkauskohdassa, joten kirkonkellot alkoivat kumahdella enteilevästi vaikka katsoja ei tiennyt onko kankaalle tulossa hautajaiset vai häät. Yksi järisyttävimpiä kohtia on elokuvan kaksintaistelu, jonka musiikki on rikkonaista ja avantgardemaista surinaa, tuoden sumuisella pellolla käydyn kamppailun entistäkin elävämmäksi. Nelissen säesti myös viimeisen esityksen eli kolmen Chaplinin mykkäelokuvan sarjan, mutta tällä kertaa soolona.
Viime vuotinen Timothy Brockin henkiinherättämä Kultakuume (The Gold Rush, 1925) -säestys ei jättänyt ketään kylmäksi, arktisesta kuvamateriaalista huolimatta. Tämän vuoden Chaplinit luottivat taas enemmänkin miehen kunnioitettuun akrobatiailotteluun ja hyviksi todetuille kaavoille ja rakenteille. Elokuvat saivat alustuksekseen arvovaltaisen historioitsijan, David Robinsonin esittelyn Chaplinin metodeista, joka myös laittoi elokuvat omaan historialliseen kontekstiinsa. Elokuvakolmikko, Charlie rullaluistimilla (The Rink, 1916), Hiljainen katu (Easy Street, 1917) ja Charlie terveyshoitolassa (The Cure, 1917) sijoittuu Chaplinille tärkeään Mutual -yhtiön aikaan hieman Essanay -studion jälkeen, jolloin hänellä oli jo enemmän itsenäisyyttä toteuttaa omia ideoitaan, mutta ei vielä hänen lopullista elokuvakoneistoaan, jonka avulla hän saavuttaisi taiteensa huipentuman.
Edellisen päivän esityksestä kymmenhenkinen orkesteri oli typistynyt ja jäljellä oli vain sen ydin, Maud Nelissen. Pianokerronta kuitenkin soljui läpi elokuvien perinteisillä tyylikeinoilla, mutta elokuvaa kunnioittaen. Alussa säestämisessä oli kuitenkin pieni juju, kun orkesterin henkilöitä oli soluttautunut katsomoon laulamaan epävireisesti halleluja-huutoja Hiljainen katu –elokuvan seurakuntalaisina. Pieni juttu, joka kuitenkin teki paljon yleisön virittämisessä oikealle aaltopituudelle. Tästä eteenpäin näytös oli silkkaa hurmiota ja lopussa seisoi sekä kiitos että yleisö. Raivokkaat aplodit signeeraasivat lopputekstien kaksi suurinta taikuria – Chaplin ja musiikki!
Jatka tästä lukemaan juttua muista elokuvista tai tästä säestäjien haastatteluihin.
Teksti: Otto Kylmälä ja Saule Norkute
Kuvat: Jaana Rannikko, Antti Tuomola, Annina Mannila
