ELOKUVA: Sodankylä ikuisesti, osa 1: 25 vuotta yötöntä yötä!

16. - 20. 6. 2010 Sodankylä, Lappi

Olen kolme päivää Sodankylän elokuvafestivaaleja vanhempi. Asialla ei todennäköisesti ole mitään merkitystä, mutta eräänlainen hengenheimolainen ja turvapaikka festivaalista on kuitenkin vuosien saatossa muodostunut. Joka kesäinen pitkä ajomatka Lappiin auttaa palauttamaan ajatukset maan kamaralle ja muistuttamaan Suomen todellisista mittasuhteista. Suomi ei lopu ennen Oulua, vaan se jatkuu pitkulaisena ja itsevarmana pitkälle arktisille leveysasteille. Sodankylän elokuvariennot ovat kovaa kyytiä myös nousemassa suomenkaltaisiin järkälemäisiin mittoihin.

Vuodesta toiseen maailman tärkeimmät, mielenkiintoisimmat ja arvostetuimmat ohjaajapersoonat ovat matkanneet samaan paikkaan, ikään kuin kaikki tiet johtaisivat Sodankylään. Jarmusch, Gilliam, Kusturica, Coppola, Forman, Powell, Jancso, Kieslowski ja uudet iranilaiset komeetat, vain muutamia mainitakseni. Tänä vuonna festivaali juhli Terence Daviesin ja Pedro Costan kanssa, joukko ulkomaalaisia ja suomalaisia vieraita heidän seuranaan. Uusien vieraiden ohella myös vanhoja ystäviä muistettiin festivaalin aikana.

Entisten vieraiden elokuvista esitettiin muun muassa kolme musikaaligenren vankkaa kiintopistettä. Ranskalaisen Jacques Demyn Cherbourgin Sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg, 1964), englantilaisen Michael Powellin Punaiset Kengät (The Red Shoes, 1948) ja amerikkalaisen Robert Wisen West Side Story (1961) ovat kaikki hienosti yhdistäneet musiikin, tanssin ja liikkuvan kuvan fiktion saralla. Punaiset Kengät siivittää katsojan baletin fantasiamaailmaan Jack Cardiffin loisteliaan kuvauksen avulla kun taas Cherbourgin Sateenvarjot ja West Side Story tuovat jazztanssin Pariisin ja New Yorkin kaduille. Napsuvat sormet ja mukulakivikadut juhlivat molemmat suurenmoisella energialla ja raikkaudella elämää ja tanssin sykettä niin ettei kyynisyydelle ole sijaa.

Harmillisesti peruuntuneen päävieraan, iranilaisen Bahman Ghobadin underground-kuvauksessa No One Knows About Persian Cats (Kasi az gorbehaye irani khabar nadareh, 2009) on myös toivon kipinä. Elokuvan tärkein funktio on tuoda länsimaiden tietoisuuteen Iranin kituva vaihtoehtokulttuuri ja sen lahjakkaat nuoret. Draamadokkarimaisesti elokuva sisältää nuorten muusikoiden haastatteluja, mutta myös dramatisoituja osioita. Elokuvan hienoin anti on juuri sen epäkohtien tiedostaminen ja niiden valottaminen muille ihmisille, vaikkei filmi loppuen lopuksi sykähdyttänytkään yhtä paljon kuin ohjaajan aikaisemmat työt kuten Juopuneiden hevosten aika (A Time for Drunken Horses, 2000) ja Turtles Can Fly (Lakposhtha parvaz mikonand, 2004).

Fiktion lisäksi musiikki eli jälleen kerran vahvasti dokumenttielokuvissa. Anvil! The Story of Anvil (Sacha Gervasi, 2008) on nimensä mukaisesti tarina kanadalaisesta, tosielämän Spinal Tapista. Tai näin ainakin voisi odottaa kun katsoo ikääntyvien miesten kuontaloita kun he yrittävät tavoitella kerran otteestaan päästettyä heviunelmaa. Dokumentti seuraa pitkäjaksoisesti miesten kotielämää, Euroopan kiertuetta ja comeback-levyn tekoa sympaattisesti, unohtamatta elämän tragikoomisuutta. Toinen ulkolaisdokumentti taas kokosi yhteen omaa rock-unelmaansa elävät miehet.

It Might Get Loud (Davis Cuggenheim, 2008) on musiikkidokkarina mielenkiintoisella tavalla erilainen koska se dokumentoi tilannetta jonka se on itse järjestänyt. Elokuvan keskiössä on kolmen kitaramaestron, Jimmy Pagen (Led Zeppelin), Jack Whiten (White Stripes jne.) ja Edgen (U2) tarinatunti, jonka aikana vaihdetaan kikkoja ja kerrataan menneitä. Dokumentti kartoittaa jokaisen alkuvaiheet ja menestykset, esikuvia unohtamatta. Dokumentti on viihdyttävä, mutta rivien välissä lepäävä teema on melko löyhä. Miehet ovat kokoontuneet yhteen vain soittimensa vuoksi, mutta suurta hengenheimolaisuutta ei heidän välilleen kuitenkaan synny. Jokainen heistä on myös erittäin menestynyt sarallaan, joten kovin dramaattisista tai traagisista hahmoista ei voida puhua. Dokumenttina mielenkiintoinen, mutta mieleen painumaton.

Kotimaiset musiikkisuuruudet olivat esillä omissa dokumenteissaan. Arto Halosen ohjaama Magneettimies (2009) tarkastelee varsin nuorena kuolleen Pekka Strengin elämää kun taas Stadilaista tangoa etsimässä (Tahvo Hirvonen, 2010) ei voisikaan johdatella katsojaa kenenkään muun artistin luokse kuin Hande “Tuomari” Nurmion. Myös viikon aikana näytettyjen Reindeerspottinging (Joonas Neuvonen, 2010) ja Miesten vuoron (Joonas Berghäll & Mika Hotakainen, 2010) ohella suomalainen dokumentti elää omaa pientä kukoistustaan, eikä musiikkidokumenttien puolellakaan ole toisin.

Omana erikoisuutenaan, perinteisinä karaoke-esityksinä nähtiin Neil Hardwickin Jos rakastat (2010), Jorma Nortimon Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Richard Lesterin ohjaama Hard Day’s Night (1964), joka taittuu tietenkin suomeksi sujuvasti: Yeah, yeah, tässä me tulemme. Brittikohellus, teinirakkaus ja rillumarei kirvoittivat suvi-illat ja -yöt huolettomuudellaan ja kokosivat kansat yhteen.

Jatka tästä lukemaan mykkäelokuva-arviot tai tekijöiden haastattelut tästä.

Teksti: Otto Kylmälä ja Saule Norkute
Kuvat: Annina Mannila ja Santeri Happonen