E-tropolis Festival 2010

E-tropolis-festivaalin piti alkujaan valloittaa Berliinin historiallinen Spandaun linna, mutta suunnitelmat muuttuivat viime metreillä ja uudeksi kodiksi tapahtumalle löytyi Templehofin lentokentän vieressä kohoavat Columbia-hallit. Sisätiloihin siirtyminen varmisti myös sen, että säät eivät päässeet pilaamaan itse esityksiä, tosin eipä tuosta muutenkaan olisi ollut suurta vaaraa. Berliini hehkui auringonpaisteessa koko juhannusviikonlopun ja juhannuspäivälle osunut festivaali nautti parhaasta mahdollisesta säästä.

Työväen asialla Patenbrigade: Wolff

Rankkaa kotikenttäetua nauttiva potsdamilainen Patenbrigade: Wolff sai kunnian avata festivaalien livemusiikkitarjonnan ison hallin puolella. Kello kolmelta käynnistynyt ja tasan puoli tuntia kestänyt setti olikin ilahduttavan värikäs startti tapahtumalle. Aluksi estradille ilmestyi kolme rakennustyömailta tuttuihin heijastinasusteisiin sonnustautunutta herraa, joiden seuraan liittyi pian yksi siististi pukeutunut nainen, sekä kaksi tyylikästä pukuherraa. Pukuherrat olivat nähtävästi itse yhtyeen studioversio, eli Sven Wolff ja Lance Murdock, jota livetilanteessa oli kasvatettu yhteensä seitsemällä muulla jäsenellä.

Keikka oli EBM:n ja sangen onnistuneen performanssin mielenkiintoinen yhdistelmä. Esiintyjäjoukon aktiivisimmat osat olivat kaksi ”työmiestä”, jotka mm. hioivat metallinpalasia rälläköillä, levittivät turvanauhaa, jakoivat eturivien katsojille olutpulloja ja tuhosivat niistä muutaman itsekin. Kolmannen biisin kohdalla projektin edistymistä tuli tarkastamaan naispuolinen ”työnjohtaja”, joka teki merkintöjä papereihinsa ja lauloi siinä samalla parin biisin harvat sanat. Muutama kipale eteenpäin ja lavan taustalla olevalle valkokankaalle heijastettiin entisen Itä-Saksan sotilasparaatia, ja kuinka ollakaan myös estradille ilmestyi yksi hanhenmarssilla eteenpäin painava sotilas. Kankaalle ilmestynyt vanha kommunistipresidentti Erich Honecker sai niskaansa buuaukset ja show jatkui seuraavaan vaiheeseensa.

Allekirjoittaneelle aiemmin tyystin vieras yhtye osoittautui täydelliseksi tapahtuman avaajaksi. Performanssimainen esitys loi tunnelmaa ja väki lämpeni vaivaisen puolen tunnin aikana jo kummasti. Viime joulukuussa julkaistun pitkäsoiton Baustoff [Popmusik für Rohrleger] nimibiisi sekä kaikenlaisista varoitusilmoituksista kasattu kappale (jonka nimestä ei ole tietoa) olivat keikan kulminaatiopisteitä, jotka rytmittivät osaltaan kulkua. Maittava alku, mutta parempaa oli vielä luvassa…

"Kein Mehrheit Für Die Mitleid"

… sillä seuraavaksi päälavalla esiintyvä orkesteri oli parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin Saksan Hampuriin palannut KMFDM. Yhtye julkaisi reilu vuosi sitten toistaiseksi uusimman studioalbuminsa Blitzin, joka ei varsinaisesti tuonut kuvaan mitään uutta, mutta jonka onnistui jälleen kierrättää niitä tuttuja industrial metalin koukeroita mallikkaasti. Pitkäsoiton materiaalista julkaistiin vuoden alussa myös remix-albumi Krieg ja bändin pomon, Sascha Konietzkon, mukaan uusi kiekko on jo työn alla.

Vielä julkaisematonta materiaalia ei Berliinissä kuitenkaan kuultu, sillä festarityyliin setti oli rakennettu takuuvarmojen vetojen ympärille. Blitziltä mukaan oli kelpuutettu Bait & Switch sekä Potz Blitz!, jotka edustavat monipuolisen kiekon menevämpää laitaa. Näiden tuoreimpien menoraitojen lisäksi myös Tohuvabohu, Hau Ruck sekä viimeiseksi vetäisyksi säästetty A Drug Against War aiheuttivat runsasta liikettä. Setin selvästi kuumin kappale oli kuitenkin syystä tai toisesta yhtyeen kaikkien aikojen metallisimmalta albumilta, Xtortilta, peräisin oleva Son of a Gun. Tässä vaiheessa eturivit muuttuivat silmänräpäyksessä yhdeksi valtaisaksi pitiksi, joka ahmi kitaansa yhä uusia riehujia.

KMFDM on rutinoitunut esiintyjä, joka ei tälläkään kertaa antanut rutiinin muuttaa esiintymistään kaavamaiseksi, vaan pystyi jälleen ylittämään sen hiuksenhienon rajan, jolla studiossa pätevä orkesteri muuttuu erinomaiseksi liveaktiksi. Lucia Cifarelli oli jälleen oma kissamainen itsensä ja Hodgson sekä White kiskoivat kitaroistaan ässäriffejä toistensa perään. Tekniset ongelmat osuivat nyt Saschan kohdalle, sillä herran mikrofoni tahtoi parin biisin aikana mykistyä tyystin. Pientä takkuamista tuntui olevan myös Whiten kitarasoundeissa, mutta eiväthän pienet takaiskut pääse suurta musiikkijuhlaa miksikään pilaamaan. KMFDM venytti osuutensa pari minuuttia päälle takarajan, joten soiton tauottua pisti ihan kiireeksi, että ehti seuraavaa aktia seuraamaan.



She´s All That - lämmöt kohoavat

Pienemmällä C-klubilla päivän avasi vuorostaan Kölnin tämän vuoden lahja elektro-punk-popille, joka tunnetaan myös nimellä She´s All That. Maaliskuussa debyyttialbuminsa Extra Fruity Disgustingin julkaissut yhtye esiintyy keikoillaan, videoillaan sekä promokuvissaan uskomattoman rumissa naamareissa, joten varsinaista silmänruokaa ei ollut tällä erää tarjolla, mutta korvakarkkia nyt kuitenkin. Lateksisilta ryppyisiltä vanhoilta ukoilta näyttävä orkesteri riehuikin jo täyttä häkää estradilla kun ennätin paikalle, mutta tunnelmaan virittäytyminen vei aikaa vain noin kolme sekuntia.

Livetilanteessa peruskolmikkoa vahvisti kitaristi Dirty J:llä, joka oli muiden tavoin pukeutunut haalariin, sekä kiskaissut päähänsä vielä kaiken kukkuraksi karvahatun (!) ja naamarin. Arvon kitaristi tarkeni varmasti, sillä klubin lämpötila kohosi hälyttävää vauhtia ja Dirty J, kuten muukin ryhmä, riehui lauteilla alusta loppuun saakka sata lasissa.

Suhteellisen tuntematon yhtye sai tehdä täyden päivätyön, jotta yleisö saatiin mukaan riehumaan. Aluksi väki seurasikin nelikon kohkausta kädet puuskassa kauempaa, mutta mahdottoman tarttuvat kappaleet sekä hirveä meno estradilla saivat luotua väistämättä vastakaikua. Lauluäänensä myötä naispuoliseksi esiintyjäksi paljastunut pienikokoinen vokalisti SueShi toimi pääagitaattorina käännytystyössä ja suorinta värväystä edusti se, kun yleisöstä mukaan lauteille napattiin kaksi herrasmiestä, jotka saivat laulaa mukana Jump 1,2,3,4 -biisin kertosäettä ”ein, zwei, drei, vier”, sekä tietysti tanssia kappaleen tahdissa – kuinkas muuten.

Pienoiseksi hitiksi kasvanut Kamasutra 69, sekä punkahtavan vallaton menopala Mash It Up upposivat myös sen verran hanakasti, että olisin ostanut orkesterin levyn samalta seisomalta, mikäli moisia olisi ollut vain jossain päin myynnissä. Pistetään siis nimi mieleen ja bändi seurantaan, tiedä vaikka ensi kerralla levymessuilla kiekkoja plärätessä osuisi jättipotti kohdalle.

Tässä kohdin on hyvä kertoa hiukan festivaalien järjestelyistä. Kahden hallin ja niiden välittömien piha-alueiden aidattu ala ei ollut suuren suuri, mutta sopu teki hyvin sijaa. Pieni tungos kuuluu olennaisena osana näihin tapahtumiin, mutta mikä järjestelyissä korpesi pahasti, oli suorastaan aneeminen ruokatarjoilu. Kahdesta nakkiputkasta sai täsmälleen yhtä tuotetta: pienen leipäpalan väliin kiilattua makkaranpalaa. Näiden lisäksi myynnissä oli eräällä toisella kojulla nuutuneen näköisiä leipiä, myipä yksi piste jopa rinkeleitä. Kaikki muut artikkelit paitsi rinkelit olivat loppuneet jo ennen kahdeksaa illalla – ja juhlat jatkuivat siis neljään asti yöllä. Yleisömenestys oli kaiketi yllättänyt järjestäjät, mutta se ei mitenkään pysty selittämään näin surkeaa ruokahuoltoa. Plussaa tapahtumalle irtosi siisteistä ja riittävistä vessoista, sekä baaritiskeistä joilla oli myynnissä kaikkea mahdollista alkoholitonta ja alkoholillista juotavaa.

Otteita saksalais-amerikkalaisen ystävyysseuran pöytäkirjasta

Ennakkoon vakaa tarkoitukseni oli ollut katsastaa Cyborg Attackin esiintyminen, mutta koska seisoin seuraavat puoli tuntia makkarajonossa, jäi kyborgien rinnuksille käynti tällä erää kokematta. Niinpä seuraava numero oli isossa hallissa esiintynyt Deutsch-Amerikanische Freundschaft, tai lyhyemmin ja helpommin sanottuna DAF.

DAF on jättänyt lähtemättömän jälkensä elektropunkin maailmaan ja vaikka yhtye aktivoituu tätä nykyä äärimmäisen harvoin, on sen jokainen esiintyminen odotettu tapaus. Niinpä kun rumpali Robert Görl ja vokalisti Gabi Delgado kapusivat lavalle, oli meteli välittömästi katossa. Etenkin Delgado nautti täysin rinnoin joka sekunnista ja riehuminen estradilla kävikin sen verran lämpimäksi puuhaksi, että herra kippasi niskaansa pullon vettä biisissä ja kaksi parhaassa.

Tunnin mittainen settilista oli lukuisille faneille yhtä nirvanan virtaa, sillä mukana oli kaikki oleellinen ja kaksikko oli kaiken kukkuraksi väkevässä vedossa. Bändille ominaisen elektronisen minimalistisuuden laadukkaimpiin kiteytymiin kuuluva Ich Will toimi vielä originaaliakin pelkistetympänä versiona, mutta aivan yhtä onnistuneeksi ei voi luonnehtia bändin debyyttisinglen Kebabträumen sinänsä svengaavaa versiota. Alkuperäiset Wolfgang Spelmansin kitaraosuudet olisi voinut saattaa edes nauhalta ilmoille, sillä bändin ensihitistä jäi nyt mielestäni uupumaan se viimeinen punk-silaus.

Maaninen Alle Gegen Alle naputti kuin vuonna 1981 konsanaan ja samaiselta Alles ist gut -albumilta löytyvä Der Mussolini, jossa kehotetaan tanssimaan vuorotellen kuin Mussolini, Hitler ja Jeesus, ei ole myös menettänyt tippaakaan alkuperäisestä voimastaan. Kiistely siitä mitä Delgado oikeastaan sanoillaan tarkoittaa ja ei tarkoita, voi jatkua vaikka maailman loppuun saakka, mutta karismaansa herra ei ole edelleenkään menettänyt. Veteraanien esitys pisti monelle nuoremmalle orkesterille jauhot suuhun, sillä Delgado harppoi koko tunnin pitkin estradia kuin liian pieneen häkkiin teljetty petoeläin ja Görl takoi patteristoaan voimalla ja taidolla, jolloin soittoon syntyi aivan omanlaistaan vetoa. Iso peukku saksalais-amerikkalaiselle ystävyysseuralle.

WW II ja Feindflug

Toinen maailmansota on Saksassa yhä monin tavoin arka aihe, sillä pienikin viittaus fasismiin saa nopean ja armottoman tuomion. Tästä valosta katsottuna olin enemmän kuin hämmästynyt, kun tyyliltään militaristinen Feindflug aloitti osuutensa. Äärimmäisen aggrotechin ja power noisen rajoilla keikkuva bändi ei kaipaa esityksissään laulajaa, sillä estradin taakse pystytetylle valkokankaalle heijastuva kuvavirta sekä satunnaiset samplet riittävät vallan mainiosti välittämään viestit. Vanha viisaus toteaa, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa, mutta mitkä sanat kulloisestakin kuvasta nousevat mieleen – siinäpä vasta kysymys.

En halua viskoa tässä kiviä, mutta bändin tapa kierrättää toisen maailmansodan kuvamateriaalia, käyttää rekvisiittanaan naamioverkkoja, sekä pukeutua univormuihin ja muuhun sotilaalliseen tavaraan ei ainakaan hiljennä epäilyksiä. Mitä Feindflug haluaa oikein kaikella tällä sanoa? Keiden joukoissa he lopulta seisovat? Miksi kuvamateriaalissa esimerkiksi neuvostoliittolaiset kuvataan kasvottomana massana, joka koituu lumessa tarpovien poloisten saksalaisten kohtaloksi? Miten läpi palavien kylien eteenpäin jyräävät panssarit liittyvät mihinkään, ja ajavatko nämä kaikki kuvat lopulta sodan vai rauhan asiaa?

Sodan hirveyksillä mässäily on aina halpa temppu, eikä yli tunnin mittaista kauhuparaatia jaksanut lopulta seurata kuin puolella silmällä. Iso halli oli kuitenkin ääriään myöten täynnä, joten kaiketi tällä kaikella oli jonkin sortin terapeuttista tilausta. Tiedä häntä.

Tarinankertojana mind.in.a.box

Kolmen vartin jälkeen päätin vaihtaa maisemaa, sillä pienessä hallissa osuutensa aloitti itävaltalainen mind.in.a.box, jonka vetovoima ylitti vaivatta sodan kärsimyksissä piehtaroimisen.

Wienissä päämajaansa pitävä orkesteri syntyi poikkeuksellisella tavalla, sillä alkujaan bändin ydin loi yhdessä tietokonepelejä. Liukuma toiseen viihdeteollisuuden haaraan tapahtui puolittain vahingossa ja kolmella ensimmäisellä albumillaan mind.in.a.box on kertonut yhtenäistä tarinaa. Kappaleiden välissä ja lomassa kuullut dialoginpätkät ovat luoneet verkkaisesti sci-fi / fantasia kertomusta, sitomatta silti itse biisejä liian tiiviisti tarinaan. Neljättä albumiaan paraikaa työstävän yhtyeen esiintymistä oli kertynyt seuraamaan täysi tupa ja musiikissaan vahvoihin tunnelmiin nojaava bändi sai välitöntä vetoapua yleisöltä.

Vokalisti Stefan Poiss sai ensimmäiset raikuvat aplodeeraukset jo pelkällä mikrofonin testauksella, mikä kirvoitti muilta bändin jäseniltä hyväntuulista kuittailua. Pian matka tähtien tuolle puolen oli kuitenkin jo käynnissä, kun vokooderilla ryyditetyt I Love 64, Amnesia sekä 8 Bits vaiensivat pulinan. Lähes kymmenminuuttiseksi tunnelmien aaltoiluksi kasvanut Fear muodostui myös erääksi keikan kohokohdista, jotka tempaisivat satunnaisen toimittajankin mukaansa.

Kitaristi Adam W. Swiczinsky ja basisti Roman Stift liikkuivat ahkerasti lauteilla, mutta suurimman osan keikasta koskettimiensa ääressä istunut Poiss nousi silti kuin huomaamatta koko rakennuksen keskipisteeksi. Intiimin tunnelman muodostanut yhtye sai vangittua musiikillaan allekirjoittaneenkin niin tehokkaasti, ettei ajan kulua edes huomannut. Tuskin keikka oli päässyt alkamaan kun viimeinen biisi pääsi jo yllättämään. Siispä raivoisat aplodit itävaltalaisille ja kiireen vilkkaa kohti isoa hallia.

Lentäviä rumpuja ja kirosanoja

Andy LePleguan johtama Combichrist on seitsemän olemassaolovuotensa aikana pyöräyttänyt ihmeteltäväksemme neljä pitkäsoittoa sekä seitsemän ep:tä. Tiukka julkaisu- ja keikkailu-tahti ovat taanneet sen, että bändin kurssi on ollut vakaassa nousussa viime vuodet. Tältä pohjalta ei ollut mikään ihme, että iso halli oli ääriään myöten täynnä. Eikä väki seissyt kädet puuskassa rokkipoliiseina, vaan riehui takaseinää myöten mukana Andyn ja kumppaneiden piiskatessa armotonta aggrotechiaan maisemaan.

Kovan draivin päälle saanut bändi kävi kuumana, ja etenkin rumpali Joe Letzillä tahtoi mopo karata jatkuvasti käsistä. Herra viskasi pariin otteeseen rummun estradin poikki kohti perkussionisti Trevor Friedrichia, kapulat lensivät tasaiseen tahtiin minne sattuivat ja myös konehuoneesta vastaava z_marr sai osansa Friedrichin leikki-ikäisen kiukuttelua muistuttavasta käytöksestä. Sääliksi kävi myös roudaria, joka sai kiirehtiä palkkansa edestä ja väistellä siinä samalla sinne tänne lentelevää irtaimistoa/kapuloita.

Kannuttajan paha päivä ei kuitenkaan heijastunut ainakaan negatiivisena voimana bändin soittoon. Biitit purivat, iskut osuivat ja terävät sanat upposivat, kun retkue vei yleisöään kuin pässiä narusta. Etenkin Feed Your Anger, Blut Royale (jonka lopussa Friedrichin rumpu/perkussiosetti sai täysosuman ilmojen halki kiitävästä lattiatomista) sekä luottoässä Get Your Body Beat paiskattiin silmille sellaisella voimalla ja intensiteetillä, että hallista meinasi happi loppua. Tuttu Fuck you Combichrist! huudatus johdatti jälleen Fuck That Shit / This Shit Will Fuck You Up biisikaksikkoon, eivätkä kattoon kivunneet energiatasot enää laskeneet alemmas. Combichristin telaketjuelektrosta voi olla montaa mieltä, mutta yhtyeen suunnatonta live-voimaa ei kukaan voi kiistää.

Hypnoottinen Xotox sulkee ympyrän

Jälleen aikataulu limitti kaksi kovaa nimeä päällekkäin, joten kun Combichrist jäi viimeistelemään keikkansa loppumetrejä, siirtyi allekirjoittanut jo kiireen vilkkaa kohti pienempää estradia. Päivän mielenkiintoisimmat nimet olivat järjestään esiintyneet pienemmällä lavalla, eikä saksalainen kokeellista industrialia työstävä Xotox muodostunut tässä kohdin poikkeukseksi.

Viime syyskuussa Detune-X:n kanssa julkaistu splittialbumi We Are Def sekä kuluvan vuoden huhtikuussa päivänvalon nähnyt Die Unruhe 2.0 ovat pitäneet bändin nimen esillä. Andreas Davidsin vuonna 1998 perustama yhden miehen orkesteri oli livetilanteessa täydentynyt toisella jäsenellä, ja primitiivisen rytmimusiikin sekä noisen säröisillä rajoilla taituroiva lanaus olikin päässyt jo täyteen vauhtiin kun ehdin paikalle. Festivaaliväki pisti tanssijalalla koreasti kuin viimeistä päivää, kun Davids vyörytti laitteistaan rosoisen äänimöhkäleen toisensa jälkeen. Xotoxin yhteydessä onkin vaikea puhua suoranaisesti mistään irtokappaleista, sillä biisit lomittuivat usein toisiinsa rytmin ollesssa se tärkein elementti, jonka ympärille kappaleiden ääntä repivät rakenteet asettuivat. Harmonioita ja tarttuvia pop-koukkuja ei siis tarvinnut odottaa, eikä niitä oltu tänne kuulemaan tultukaan.

Henkilökohtaiset odotukseni keikkaa kohtaan eivät olleet suinkaan vähäiset, mutta Xotox pystyi helposti täyttämään ja jopa ylittämään ne. Kaikki kappaleet olivat instrumentaaleja, joitain lyhyitä puhe-sampleja lukuun ottamatta, mutta sanoja ei jäänyt silti kaipaamaan. Vaikka Davidsin käyttämä äänimaailma oli kova, hakkaava, musertava, sekä massiivinen löytyi kaiken äänen keskeltä se johtava idea, koneen lämpimästi sykkivä sydän, joka nosti kokonaisuuden osiensa summien yläpuolelle.

Xotoxin heitettyä vielä parit encoret oli festivaalien livetarjonnasta jäljellä enää noin puolitoista keikkaa. Ison hallin puolella osuutensa oli startannut ruotsalainen elektropop-trio Covenant, jonka järjestämissä bileissä näytti riittävän osallistujia. Aina elegantti vokalisti Eskil Simonsson, sekä lähes yhtä tyylikkäät sivustamiehet Daniel Myers ja Joakim Montelius tarjosivat moitteetonta viihdettä, mutta näissä kohdin allekirjoittaneen kyky ottaa vastaan enää uutta musiikkia tuli täyteen. Ei auttanut vaikka juhlien päättäjiksi oli kiinnitetty meksikolainen Hocico, jonka viimekesäinen Amphi Festivalin keikka oli omanlaisensa kokemus.

Kulunut päivä ja ilta olivat tarjonneet joukon unohtumattomia kokemuksia, joita piti nyt työstää ja yrittää ymmärtää. Siispä kiitos ja kumarrus, käännös kannoilla ja kohti Berliinin yötä joka oli vasta hädin tuskin alkanut.

Teksti ja kuvat: Mika Roth