Pienet II – Kesäkuu 2010
Breakfast At Phoebe´s: Birds Are Singing With Me
Suomenkielistä folkia tekevä laulaja-lauluntekijä Tua Sofia on omankin levyn tehnyt, mutta ranskalais-suomalaisen yhteistyöyhtye Breakfast At Phoebe´s musiikissa neitoa kuullaan englanninkielisen laulun kanssa. Lauluntekijä-pianisti Mikael Kuosmasen johtama jazzpopyhtye täydentyy ranskalaisella sellistillä Aurélien Vacherilla. Ydinjoukon ohella tällä nelibiisisellä EP:llä kuullaan puhaltimissa Nicolas Giordania ja lyömissä Jooel Markusta. Kahden vuorokauden aikana viime elokuussa Porvoossa nauhoitettu plätty alkaa kiireettä haikeilevalla kauniilla nimibiisillä Birds Are Singing With Me. Tua Sofian äänen kauniista kaaresta otetaan kaikki irti mutta kaikessa rauhassa, instrumentaation värittäessä maalausta vaivihkaa. Taxidriver And Some Other People jammailee reippaammin mutta hienostuneesti hipsutellen, hauskalla jazzkompilla ja hillityillä puhallinpurskahduksilla svengaten. Rain Of Ashin seesteinen mollikauneus ja Festival Smilen pirteä harmoniapoppi täydentävät toimivan nelibiisisen jonka pohjalta yhtyeen jatkotoimet täytynee laittaa luupin alle.
Ilkka Valpasvuo
Bullshit: Portrait of a Green Fruit
Jyväskylän nelikko
Bullshit luottaa perinteisen rock´n´rollin voimaan. Yhtyeen kolmibiisisen näytteen aloittava
Six String King haikailee 1950-lukulaisen rockabillyn perään, ja tekee sen ihan toimivasti. Läskibasso pompottelee kappaletta eteenpäin perinnetietoisesti, ja ainoastaan väkinäinen puheosuus tuntuu ylimääräiseltä. Muutenkin vokalisti
Kaartinen osoittautuu kankealla englannillaan ja teennäisillä äänenpainoillaan yhtyeen heikoimmaksi lenkiksi.
Kakkosraita
Eileen twistaa menevästi, mutta tylsästi ja päätös
Tits and Ass jyrää suoraviivaisella punaniska-asenteella. Bullshit suoriutuu urakasta kelvollisesti, mutta mysteeriksi jää se, miksi tätä kuuntelisi mieluummin kuin alkuperäistä fiftarirockia. Yhtyeen paska ei haise tarpeeksi jäädäkseen sieraimiin pyörimään, eikä sävellyksissä ole tarpeeksi omia ideoita, jotta niistä jaksaisi sen enempää kiinnostua. Peruskauraa.
Tommi Saarikoski
Cause of Death: Exsanguination
Espoolaisten toisen demon tittelirivi kertoo siitä kaikki oleellisimmat ennakkotiedot: kyseessä on mitä ilmeisimmin hivenen old-schoolimman laidan deathmetal-orkesteri - ja melko pätevä sellainen onkin.
Carcassin melodisempi vaihe kuuluu bändin perinteikkäitä hevimelodioita ja ankarampaa ruhjontaa yhdistelevässä soundissa vahvimpana vertailukohtana ja eipä kai sitä
Arch Enemyäkään saatteessa mainittaisi erikseen ellei
Cause Of Deathin keulilta löytyisi oivallisesti rähjäävää naisvokalistia (joka on tosin sittemmin poistunut bändin riveistä, joten pääkaupunkiseudulta bändiä kaipailevat mörisijät huom!) .
Ei bändi omaperäisyyspisteillä pääse juuri kehuskelemaan, mutta soitanta ja biisit kulkevat hyvin. Soundit ovat vielä suttuiset, mutta paketti monin osin melko valmis. Ainoa varsinaisesti häiritsevä seikka demolla on kolmosbiisi
Anew:n mörinästä lähelle kiljuntaa muuttuvat vokaalit. Vaihtoehtoisten sovitusratkaisujen hakeminen on aina positiivinen seikka eritoten nuorelta yhtyeeltä, mutta kyseisessä biisissä laulupuoli ei vain toimi. Toivon mukaan uusi laulaja löytyy keulille ja hommat liikkuvat eteenpäin, sillä potentiaalia Cause Of Deathissa on. Erityinen Litmas-peukku demon tittelin ja kansikuvan perinnetietoisen kunnioittavasta asenteesta!
Aleksi Leskinen
Fabulam Fier: Production One
Hieman harhaanjohtavasti nimetty
Fabulam Fierin toinen julkaisu Production One jatkaa suunnilleen yhtyeen vuoden 2008
demon viitoittamalla tiellä. On vääntöä, komeaa riffiä ja äkkipikaista poltetta, mutta ei vieläkään biisiä, joka oikein pakottaisi palaamaan yhtyeen tarjonnan pariin. Yhtyeen äänikuva on monipuolistunut viululla, mutta sen käyttö on vielä hieman statistinkengissä. Huomionarvoisinta tässä nelibiisisessä julkaisussa on kuitenkin se, etteivät kypsään ikään ehtineet soittajat sorru kikkailun tielle: kokonaisuus pysyttäytyy miellyttävästi perusjuttujen parissa. Perustouhussa on kuitenkin se huono puoli, että tämäkin maailmankolkka on melkoisen täynnä perushyviä deathmetal-yhtyeitä. Fabulam Fierissä on edelleen lupausta – Production Onen biiseistä parhaiten toimii
Bright and White.
Jani Ekblom
Ghost Voyage: Under the Broken Skies
Tamperelaisen
Ghost Voyagen on kuuleman mukaan tarkoitus työstää seuraavaksi pitkäsoitto. Idea ei vaikuta lainkaan mahdottomalta, ainakaan tämän kolmen biisin mittaisen näytteen perusteella, sen verran valmis paketti tässä on kasassa. Doom ja death metal on yhdistelmänä hyväksi havaittu ja tamperelaiset osaavat luoda painostavan ilmapiirin sekä asianmukaisen hyytäviä tunnelmia. Etenkin päätöksenä soiva päälle kymmenminuuttinen
Flames of the Wicked on jo niin upeaa kuultavaa, että orkesteri saattaa hyvinkin löytää jo etsityn yhteistyökumppaninsa.
Kappeleissa riittää osia, melodiat pyörivät mallikkaasti ja riffitkin tippuvat napakasti, mutta sovittamisen saralla voitaisiin miettiä mahdollisesti rohkeampiakin ja vähemmän perinteisiä ratkaisuja. Vokalisti
Teppo Hyttinen luottaa lähinnä äänensä äreämpään päähän, mikä myös rajoittaa hiukan ilmaisua joissain kohdin. Ghost Voyage on oikeilla jäljillä ja näin tasokkaalla musiikilla on aina tilausta, nyt vain pitää puristaa vielä se viimeinen kymmenen prosenttia joka erottaa hyvän erinomaisesta.
Mika Roth
Haistelijat: Haistelijat (EP)
Nuuhkaja
Jyväskylä-Tampere -akselilla vuodesta 2006 toiminut punkyhtye
Haistelijat luottaa huonon maun voimaan. Yhtyeen kolme jäsentä eli
Järvis Cocker,
Jer King ja
El Done haistelevat promokuvassa pyörän satulaa ja siksi onkin luontevaa, että yhdeksänbiisisellä vinyyliseiskalla ilmoille lyödään biisejä kuten
Iso läski ja aina päissään,
Vaimoni Kirsti, rapahuorana,
Ruiskulutkat ja
Haistelijoiden yö. Mistään huumoripunkista ei Haistelijoiden tapauksessa kuitenkaan ole kyse, onpahan vain päästetty irti. "
Välillä on aika paiskoa punkkia, terveellistähän se vaan on", sanoo saatekin.
Ja paiskoa on oikea termi, todella. Pisimmillään hieman yli kaksi ja puoli -minuuttisia (mutta pääsääntöisesti minuutin liepeillä pysytteleviä) biisejä veivaava yhtye liikkuu perinteisen hardcorepunkin liepeillä, vaikka ajoin jäsenten metallitaustakin kuuluu, kuten nyt esimerkiksi A-puolen käynnistävän
Alasti Pyynikillä -biisin intron hidastelussa. Muuten ei vauhtia paljon puutu – liike suuntautuu eteenpäin
Terveiden Käsien ja
Mahon Neitsyen hengessä ja suureksi osaksi vakuuttaen. Ei alansa kirkkainta kärkeä, mutta hieno EP ollakseen sivuprojektiksi perustetun yhtyeen ensimmäinen tuotos.
Jani Ekblom
KONEV: KONEV 1
Tampere
Tamperelainen elektronisen musiikin parissa operoiva trio
KONEV tarjoilee neljäraitaisen EP:n kuulijoille.
Mikko Kannisen,
Nuutti Vapaavuoren ja
Samuli Hytösen taustasta löytyy lukuisa määrä erilaisia alternative- ja indie-orkestereita
Cucumber Farmerista
Kukkaan ja
Aloha Junktionista
Tampoon. Yhteistyö ei rajaudu pelkästään yhteiseen bändiin, vaan nämä taiteen ja median moniosaajat taplaavat myös teatteriesityksiä, mediataidetta ja elokuvia. KONEV-yhtyeen soundi muodostuu saatteen mukaan impron, yhteissoiton ja olemassa olevan mediasisältöjen yhteensulautumassa. Mikään muoto ei ole lopullinen, mutta julkaistun äänitteen kohdalla se tottakai kuuluu vain siinä tietyn hetken kehitysvaiheessaan. Missä siis mennään?
Avausraita
Strangers on a Train lähtee tottakai rauhallisesti junan puksutuksella, mutta vaaniskelee humisten myös nimensä ehdottamalla agentti-vaaniskelulla. Mitään junakomppia tai groovea agenttifunkkia KONEVin kaava ei pidä sisällään silti, vaan jännitettä kasvatetaan varsin eteerisesti ja konesuhisten. Ollaan hiukan kuin moniäänisessä modernissa viidakossa, jossa pulssi sykkii pikkuhiljaa kiihtyen. Spiraali taipuu ja vaihtaa väriä, mutta hallinta pysyy veturinkuljettajakolmikolla.
Kari Johnny Lounelan E-bow vahvistaa tymäkämpää
Gloves Off!!-raitaa, jossa vaaniskelu on jo uhkaavampaa ja junttabiittikin iskee lattiaan asti. Ihan todelliseen väkivaltaan ei silti yllytä vaikka hanskat on riisuttukin. Ei tuo trippi silti mikään mukava maisema ole, synkeissä sfääreissä jumitellaan. Rauhoittuminen tapahtuu
Three Ways To Spend Your Eternityn eteerisen tummassa kammiossa, jota sävytetään öisen uneliaasti ja pikkuhiljaa kasvattaen. Puhesämpleillä koristeltu maalailu on tummuudestaan huolimatta huomattavasti edellistä valoisampaa. Päätösraita
Absolute Proof jumittaa sykkien jylhähkön etälaulun taustalla. Aikamoista ambientteknopsykedeliaa tamperelaisilta.
Ilkka Valpasvuo
Metadonia: Addicted Dies Alone
Salolainen
Metadonia veivaa kipakkaa katurokkia energisellä otteella mutta mukavan melodisesti. Syksyllä 2009 perustetun viisikon vakavailmeisessä säröpaahdossa on mukavan rouhea punk-ote, joka teknisestä rujoudestaan huolimatta toimii kelvollisesti koska yhtyeen biisikynässä on tarpeeksi järkeä. Ei tällä kolmibiisisellä vielä taivaaseen asti kavuta, mutta etenkin kakkosraita
Killerin tumman rullauksen ja kaareen taipuvan kerron yhdistelmä iskee melkoisen hyvin. Sudenkuoppa on välttää latteaksi ja jähmeäksi jumahtamista, varianssia pitää löytyä jatkossakin.
Ilkka Valpasvuo
Popinjay: Play
Helsinkiläis-köyliöläinen indiehenkinen poprock-orkesteri
Popinjay sekoittelee keitoksessaan monenlaisia mausteita. Viisibiisisen EP:n avausraita
Dangerous Play on jopa metallihtavaa kiukkuista altsurokkia, jossa valokeilaan nousee etenkin
Reetta Hulmin kipakka laulu. Musiikillisesti jälleen yksi tymäkkä vaihtoehtorokkibändi ei liiemmin innosta, mutta Popinjayllä on onneksi useampia nuolia viinessään. Rautalanka-kaikua ja koskettimia hyödyntävä ja autereisemmin aalloilla keinuva
Blue (On Solid Ground) tuo mukavaa vastapainoa ja ska-nytkeellä hymyilevä
Travelling Song nostaa myös pisteitä vauhdikkaalla tekemisen meiningillään. Tosin Hulmin laulu ei tässä kohtaa vakuuta kiukkuisemman puolen tapaan. Aika suoraviivaisesti rullaava
Wait And See koristautuu hienosti koskettimilla ja kasvaa vaaniskelusta ilotulitukseen toimivasti. Rauhallisesti alkava päätösraita
Where My Words Are iskee jälleen altsu-pykälän silmään ja semmoinen hallitun kipakka vaihtoehtorock jääkin vahvimmaksi mielikuvaksi nelikon julkaisusta. Joskin mukavan värikästä ja vaihtelevaa, niin silti vielä hakee biisiterävyyttä.
Ilkka Valpasvuo
(Psychoparalysis): Deligion
Hiukan hankalan nimen itselleen valinnut
(Psychoparalysis) avaa uransa neljän biisin mittaisella Deligionilla. Tyyliksi on valikoitunut dynaaminen death metal ja sanaleikkeihin tykästynyt yhtye jatkaa kikkailua myös soiton saralla. Taiturointi ei kuitenkaan taannu itseisarvoksi, vaan se palvelee alati kokonaisuutta. Vaikka nelikon musiikki on hyvin rankkaa, löytyy biisien kätköistä tarttuvia melodioita, joita vieläpä kehitellään tyystin arvaamattomiin suuntiin. Avaussiivu
The Spiral on nimensä veroinen korkkiruuvi, joka pitää tallan laudassa lähes seitsemän minuuttia, eikä silti sorru toistamaan itseään. Samat sanat pätevät koko kiekkoon, joten kotimainen metallikenttä näyttää saaneen jälleen yhden uuden vahvan ja innovatiivisen orkesteri, jonka liikkeitä kannattaa seurata.
Mika Roth
The Undivine: Rise to Command
The Undivine syntyi joskus vuoden 2005 paikkeilla Lohjan suunnalla ja on siitä lähtien syytänyt sisuksistaan “LohjaSodomBrutalCore” –merkkistä äänihyökkäystä. Eli teeastiaston voi nyt siirtää suosiolla syrjään, ja oikeastaan pöydän sekä kaikki muutkin huonekalut.
Äärimmäisen raskas metalli, nopea hc ja in-your-face-asenne vievät jo orkesterin pitkälle, ja kiekon ärhäkin siivu
Guilt is the Wave of Success optimoi tuon kaavan. Metallisimman puolen The Undivinesta esittelee vuorostaan avausraita
I Will Overcome, joka nostaa mieleen useammankin länsinaapurin suuruuden. Silmittömän paahdon ja raskaamman rullauksen suhde etsii vielä paikoin ihannepistettään, mutta silloin kun palaset loksahtavat kohdalleen muuttaa orkesteri minkä tahansa lyijynpalasen kullaksi. Tällä kerralla puolet luodeista osuivat kohteisiinsa, eikä se toinenkaan puoli kauas ropissut, joten tästä on hyvä jatkaa.
Mika Roth
Union Street: This is…
Kepeää skapoppia soittava tamperelainen
Union Street-kuusikko nousee esiin etenkin naislaulunsa ja keveytensä ansiosta.
Kaisan tapa laulaa on aika kuulas joka toisaalta sopii hyvin kevyeen ska-junaan. Toisaalta pieni revittelevyys voisi tuoda vielä lisäsärvintä leivän päälle…Vaikka hiukan sellaiseen suuntaan lähdetään tummemmalla
Dystopialla, on laulun varianssi lopulta aika vähäistä. Biisikynän puolesta kuusikon neljän biisin EP tarjoilee aika tasapaksua kaahausta, josta iloisemmalla ilmeellä varustettu puoli
Best Nightin ja
City Lightsin tapaan vakuuttaa vahvemmin. Toki
Last Exitin autereinen mutta reipas hattara tippuu yhtä lailla toimivasti. Harmitonta mutta kohtuullisen koukukasta. Pirteys, raikkaus ja menevyys ovat parhaita vahvuuksia. Todelliset killerit tästä silti vielä uupuu, vaikka peruspaketti on hyvin kasassa.
Ilkka Valpasvuo
Valium Kiharat: Kierre
Leso levyt / Nahkasounds / Roku
Seitsemän biisin seiskatuumaisen kuulijoille tarjoileva kajaanilainen, nykyään Oulussa treenaava hardcorepunk-yhtye
Valium Kiharat liikkuu männävuotisen split-seiskan tapaan melko yllätyksettömän meuhkacoren parissa. Laulussa on enemmän lentävää sylkeä kuin ärinää tai ruoskaa. Vauhtia on kuin pienessä pitäjässä mutta kompakteissa tiivistyksissä ei kauheasti mielikuvitus lennä – vastaavaa puuroa kun kuulee jatkuvasti. Tinkimättömyys ja vauhtiarvot ovat toki kohdallaan mutta ei Valium Kiharat nouse massasta esiin edelleenkään muulla kuin nimellään. Kun tämä kerran on jo yhtyeen kuudes julkaisu niin ehkä pikkuhiljaa hommasta pitäisi löytyä jotain persoonallisempaa. Tottakai epäselvän laulumeuhkan ja nopeiden rykäysten vauhdikkaalla kaavalla on vaikeaakin personoitua, mutta se nyt vaan on edellytys harmaasta massasta nousemiselle.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6319
