04.05.2010
Like
Useimmat viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana korviansa raskaan musiikin suuntaan lotkauttaneet tietävät kuka oli Dimebag Darrell (1966-2004) ja mistä hänet muistetaan. Panteran 90-luvulla – ja erityisesti sen alkupuolella – levyttämät albumit ovat kunniansa ansainneita, metallimusiikin hienouden (ja hölmöydenkin) suuren yleisön mieliin palauttaneita klassikoita. Bändin perinteistä heviä ja hardcoren katkuista thrash-mättöä napakkaan grooveen yhdistellyt tyyli innostaa edelleen uusia jäljittelijöitä areenalle, mutta "King Dimen" jäljittely vaatiikin todellista yritystä. Mies kun on jäänyt historian kirjoihin nimenomaan omalaatuisen soittotyylinsä ja ainutlaatuisen ärhäkän kitarasoundinsa vuoksi. Zac Crainin kirjan pyrkimyksenä onkin tuoda valokeilaan mies kitaran takaa.
K. Männistön suomentama, kronologisesti etenevä teos kertoo Darrell Lance Abbottin ja hänen isoveljensä matkasta kohti kuuluisuutta ja sieltä takaisin, aina tarinan traagiseen päätepisteeseen asti. Kirjan keskeisimpään rooliin nostetaan oikeutetusti Panteran evoluutio hölmöstä tukkahevipartiosta 90-luvun isoimpien metalliaktien joukkoon sekä Dimebagin kasvu rennosta ja huolettomasta kitaristilupauksesta rennoksi ja huolettomaksi kitarasankariksi. Crain porautuu suhteellisen ansiokkaasti ja jäsennellysti yhtyeen alkuaikoihin, joista bändin jäsenet pysyivät suosioon noustuaan (syystäkin) hyvin hiljaa. Hupsu pukeutuminen, nerokkaat biisien nimet ja lupsakka nuorten poikien soittamisen riemu välittyy tekstistä melko mukavasti nostalgisen, mutta melko niukan kuvamateriaalin kera.
Panteran parhaiden vuosien kuvailusta jää sen sijaan melko sekava kuva, ikään kuin kirjoittaja ei olisi aivan tiennyt mistä kertoa ja missä järjestyksessä. Ryyppytarinoita, kommelluksia, vastoinkäymisiä ja vähän lisää ryyppytarinoita riittää kyllä, mutta kaiken aikaa kaipaamaan jää selkeämpää ja syvempää otetta. Tähän vaikuttaa selkeimmin se, että kirjasta puuttuu henkilöhaastattelut sellaisilta herroilta kuin Rex Brown, Phil Anselmo ja ennen kaikkea Vinnie Paul Abbott. Crainin haalima tieto perustuu enemmän tai vähemmän sivullisten hahmojen kertomaan tai erinäisiin bändin jäsenten vanhoihin haastattelupätkiin, joten kokonaiskuva on sirpaleinen ja valitettavan etäinen. Erityisesti Panteran hajoamisen aikaan jäsenten eri medioissa käymän sanasodan ja syyttelyn läpikäynti on turhauttavaa luettavaa - hajoamiseen johtaneet ongelmat ovat esillä, mutta jäävät sivurooliin tympeän "kuka haukkui ketä ja missä ja milloin"-raportoinnin ottaessa ohjat. Panteran 90-luvun vaiheiden käsittely yksinkertaisesti vaatisi bändin elossaolevien jäsenten konkreettisen panoksen.
Toisaalta kirja kertoo nimenomaan Dimebag Darrellin, ei Panteran, tarinaa, mutta fanille ei toista ole ilman toista. Crain kuitenkin pääsee suhteellisen hyvin takaisin raiteille Panteran jälkeisten vaiheiden, pohjalle paluun ja Abbottin veljesten uuden Damageplan-yhtyeen perustamisen myötä. Erityisen tarkaksi teksti käy Ohion Columbuksen Alrosa Villassa 8. joulukuuta 2004 tapahtuneen, Darrell Lance Abbottin sekä kolmen muun henkilön maallisen vaelluksen päättäneen tragedian kohdalla. Kirjan loppupuoli onkin, surullisuudestaan huolimatta tai nimenomaan sen vuoksi, teoksen sujuvinta ja tunteita herättävintä tekstiä.
Itse henkilökuva kärsii samoista asioista kuin edellämainittu Panteran tuhdimpien vuosien kuvailu. Tarinoita riittää ja tinkimättömästä muusikosta paljastuu erilaisia puolia, mutta hajanaisesti ja jankuttaen. Jos joisin yhden Dimebagin lempijuomaksi mainostetun "Black Tooth Grinin" joka kerta kun hänen kerrotaan olevan maailman paras ja innovatiivisin kitaristi tai pitävän kepposista tai ryyppäävän jonkun kanssa auringonnousuun asti, olisin sammunut ennen kirjan puoliväliä. Tokihan nämä asiat mitä ilmeisimmin olivatkin suuri osa hänen elämäänsä, mutta niiden jatkuva hokeminen ei herra Abbottista sen legendaarisempaa tee.
On luonnollista ja suotavaakin, että traagisesti kuolleen miehen elämästä pyritään jälkikäteen nostamaan esiin hänen parhaat hetkensä ja puolensa, mutta Dimebagin kertomuksesta jää kaipailemaan enemmän ristiriitoja ja nurjaa puolta – siis jälleen syvempää ja kattavampaa otetta. Nyt Crain kertoo tarinan intohimoisesti kitaraa soittaneesta ja musiikkia rakastaneesta, yksinkertaisesta, mutta lämminsydämisestä miehestä, joka maailmanmaineeseen noustuaankin oli reilu ja kaikille mukava kikkarapää, jonka seurasta ei selvinnyt ilman jotain hulvatonta pilaa ja hirvittävää krapulaa, ja jonka kuolema oli turha ja epäreilu. Nämä asiat pitävät varmastikin paikkansa, mutta eivät riitä koko palapelin kokoamiseen – varsinkaan kun kirjoittaja ei osaa päättää maalaisiko kuvaa ikonisesta kitaravirtuoosista vai varpaat paljaina tallaavasta talliaisesta, joka nyt vain sattui soittamaan ison kaliberin orkesterissa.
Vajaan kolmensadan sivun mittainen teos ei tarjoakantensa hehkutukseen nähden mitään kovin erikoista, mutta on pituutensa puolesta melko kevyt, moninpaikoin viihdyttäväkin, mutta vain pintaraapaisuksi jäävä paketti. Kantta sentään koristaa Tomi Palsan kirjassaankin esittelemä komea otos Dimebagista tekemässä sitä, mitä hän eniten rakasti: kurittamassa Dean-kitaraansa lavalla, intensiivinen ilme kasvoillaan.
Teksti: Aleksi Leskinen
