26.05.2010
Klubi / Tampere
Klubin keskiviikkoilta oli pyhitetty haastavamman laidan maalailulle uusien levyjensä tiimoilta kiertävien Efin ja The Oceanin vallattua lavan kera kotimaisen Calliston. Tiedossa oli siis pitkiä kaaria, kitaravalleja ja hassusti heiluvia soittajia.
Melkolailla tasan kahdeksalta aloittanut Ef keskittyi esittelemään tuoreen levynsä aineistoa ja vaikeapa siitä pahaa sanaa oli sanoakaan. Lempeänä leijuva junnaus vei mukanaan ja göteborgilaiset välttivät genren tavanomaisimmat sudenkuopat, kuten ylidramaattisesti räiskyvät särövallit, joiden sijaan kolmella kitaralla kudottiin komeat kerrokset melodioita. Useamman suun voimin rakennellut harmoniat vain vahvistivat viisikon musiikin puoleensavetävyyttä, höyhenkeveän poppailun ja hyvinkin laajakankaisten monumenttien toimivaa yhdistelmää. Toki hyvinkin kaavamaisesti hiljaisuudesta valtavuutta kohti rakentuvien biisien paras jännite alkoi kääntyä puuduttavuuteen noin tunnin mittaisen keikan loppua kohden, mutta bändi tuntui nauttivan esiintymisestään ja oli myös yllättävän viihdyttävää seurattavaa, mitä tuskin kovin moni postrock-orkesterilta odottaisi. Ef osoittautui mainioksi aloitukseksi illalle ja menee ilman muuta jatkossa tarkemman syynin alle.
Suhteellisen ripeän roudailun myötä Calliston seitsemän hengen kokoonpano pääsi aloittamaan osuutensa. Vähäeleinen ja -puheinen orkesteri esitti materiaalia kaikilta kolmelta albumiltaan, keskittyen viime vuonna julkaistuun Providence-pitkäsoittoon, joka esitteli myös yhtyeen ilmaisua laajentaneen vokalisti Jani Ala-Hukkalan. Kyseinen levy ja myös kosolti puhtaita vokaaleja yhtyeen musiikkiin tuonut Ala-Hukkala ovat jakaneet kovasti mielipiteitä, mutta oli miekkosten kulkusuunnasta mitä mieltä hyvänsä, live-tilanteessa homma toimii. Puhtaat laulut tuovat pitkiin ja raskaisiin biiseihin juuri sopivasti vaihtelua, jotta kokonainen setti uppoaa kunnolla ja toisaalta saavat rähinä-osuudetkin tuntumaan perustellummilta.
Keikan huippuhetki koettiin silti jo alkupuolella Noirin (2006) aloitusraita Wormwoodin parissa. Erinomaisen tunnelmallinen biisi on edelleen mainio osoitus Calliston kyvyistä yhdistellä hiljaista tunnelmointia raskaampaan ruhjontaan. Ei kyseinen kappale muuta settiä paitsioon lyönyt, mutta erottuu yhä erityisen edukseen. Hieman basso-ongelmista kärsinyt orkesteri selvitti tiensä keikan loppupuolelle asti hienosti, mutta joutui lopulta jättämään keikkansa kesken ja perumaan minikiertueen loput päivämäärät, ilmeisestikin rumpali Ariel Björklundin sydänvaivojen vuoksi. Sääli Turun ja Helsingin kannalta, sillä Callisto on hienossa vedossa.
Jo useamman levyn verran metallin rajoja venytelleen The Oceanin aloittaessa oli myös aikataulu päässyt venymään, mutta tunnelma nousi korkealle bändin toimintaa katsellessa. Edellisten esiintyjien maltillisempi lähestymistapa oli tiessään kun saksalaiset laittoivat ranttaliksi tyylikkäine valoineen ja valkokankaineen. Musiikissaan Opethin, Porcupine Treen ja vähän Toolinkin hienostuneempaa proge-otetta Isis-tyyppiseen lanaamiseen ja ehkä jossain määrin myös Dillinger Escape Planin hallitsemattomaan kaaokseenkin yhdistelevä poppoo oli Klubin lavalla vaikuttava ilmestys. Reilun tunnin ajan raivonnut ja fiilistellyt viisikko ei tosiaankaan päästänyt yleisöään vähällä vaan päästeli menemään täysillä niin kauan kuin vain jaksoi. Kuten Efinkin kanssa, biisien tehokeinot kävivät setin loppua kohden jo vähän turhankin tutuiksi, ja montaa mieltä voi olla siitäkin, miten ison annoksen tällaista mäiskettä jaksaa kerralla edes vastaanottaa, mutta orkesterin ennakkoluuloton ja tinkimätön asenne vakuutti siinä määrin, että encorea vaativan yleisön taputuksiin oli välttämätöntä liittyä itsekin.
Laadukkaat bänditkään eivät saaneet Klubia varsinaisesti väenpaljoutta pursuilemaan sateisena keskiviikkoiltana, mutta tyytyväisiä kasvoja paikalla riitti. Kolmen bändin kattaus tarjosi sekä vaihtelua että yhtymäkohtia aivan riittämiin eikä bändeiltä olisi voinut paljoa enempää pyytääkään. Hyvin onnistunut iltama.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
