31.05.2010
Yhtyeen kehnoimpana saavutuksena pidetty levy syntyi luovassa menestyskrapulassa.
Huhtikuun 14.päivänä kuluvaa vuotta sain lukeakseni suru-uutisen, jossa kerrottiin Type O Negativen pääjehu Peter Steelen (1962-2010) kuolleen. Aluksi en tiennyt miten suhtautua uutiseen, sillä olihan yhtye tullut tunnetuksi nimenomaan pirullisen mustasta huumoristaan. Ei ollut kulunut montaakaan vuotta siitä kun orkesterin nettisivuille ilmestyi kuva Steelen nimellä varustetusta hautakivestä kera tekstin "free at last" - tämä kuitenkin oli vain brooklynilainen tapa kertoa Type O Negativen levy-yhtiön vaihtuneen.
Nyt uutinen Steelen kuolemasta kuitenkin piti paikkansa ja maailma menetti tuon henkilökohtaisten demoniensa riivaaman jättiläisen mukana yhden maailman tunnistettavimmista lauluäänistä sekä hyvin pätevän biisintekijän. Ironista on, että Steelen kerrottiin olleen kuolemansa aikoihin paremmassa kunnossa kuin aikoihin – alun alkujaan kun uumoiltiin, että sekä Steele että yhtyeensä olisivat tulleet tiensä päähän jo World Coming Downin jälkeen.
Kyseistä levytystä pidetään yleisesti Type O Negativen kehnoimpana aikaansaannoksena, October Rustin (1996) menestyskrapulassa syntyneenä hahmottomana ja huumorintajuttomana paakkuna. Totta on, että levy on kuuntelukokemuksena yhä varsin raskas paketti eikä sisällä bändille ominaista huumoria ainakaan yhtä selkeässä muodossa kuin useimmilla levyillään, mutta osaltaan nämä asiat tekevätkin World Coming Downista erikoislaatuisen.
Paikallaan jumittavaa levyä imitoiva introraita Skip It lienee levyn selkein vitsi, tarkoituksenaan huijata kuulijaa uskomaan, että cd on viallinen. "Sucker!"-huudon myötä kuulija kuitenkin päästetään pälkähästä ja White Slavery pääsee alkamaan. Päälle kahdeksanminuuttinen, surullinen hidastelu kertoo Steelen kamppailusta kokaiiniaddiktiota vastaan ja asettaa levyn tunnelman urilleen - tällä kertaa goottiromantiikka on sivuosassa. Keskiössä on Steelen huumeongelma sekä hänen ympäriltään menehtyneiden läheisten jälkeensä jättämien avointen arpien tutkiminen.
Raskaasti lanaavien kappaleiden välisoittoina toimivat eri sisäelinten mukaan nimetyt lyhyet pätkät, jotka esittelevät yhtyeen eri jäsenten mahdollisia kuolintapoja – Sinus viitannee kokaiiniin, Liver viinaan ja Lung polttamiseen. Kenties koettelemukset vaativatkin bändiä katsomaan peiliin, tiedostamaan oman kuolevaisuutensa heiveröisinä ihmisparkoina ja laskemaan ikieläviltä synkistelijöiltä naamarit. Toki levyltä löytyy Pyretta Blazen kaltaisia, bändille tavanomaisempia, goottiromantiikkaan uppoutuvia vetoja sekä päätösnumerona metka Beatles-potpuri, mutta edellämainitun White Slaveryn ohella levyn kulmakiviksi muodostuvat Everyone I Love Is Dead, nimikkoraita ja Everything Dies ovat puhtaita, inhimillisen kärsimyksen, surun ja kuolemanpelon synnyttämiä kappaleita, joissa Steele esiintyy, jos mahdollista, vielä alastomampana kuin Playgirlin sivuilla muutamaa vuotta aiemmin.
Kenties juuri tuo kyseinen seikka saikin monet, eritoten yhtyeen itsensä, vieraantumaan albumista. Monille Steele oli lähes myyttinen, mistä hyvänsä synkkää huumoria repinyt, mutta hyvin romanttinen hahmo. Yli kaksimetrinen, lihaksikas ja puustaveistetty möreä-ääninen mies oli tavallaan ulkomuodoltaan kuin kirjasta peräisin, ja epäilemättä Steele käyttikin tätä hyväkseen. World Coming Downilla esiintuleva, hyvin inhimillinen ja hauras lauluntekijä saattoikin jälkikäteen tuntua Steelestä itsestäänkin liian avoimelta, sillä valtaosa bändin faneista vierasti matelevassa raskaudessaan sisäänpäinkääntyneeltäkin tuntunutta levyä ja sen henkilökohtaista otetta – useimmat olisivat vain halunneet uudelleen treffeille Nosferatun kanssa.
Type O Negative ei tulevina vuosinaan juuri soittanut levyn materiaalia keikoilla eikä Steele osannut oikein elää sen epämukavien aiheiden ja kehnommasta vaiheestaan muistuttavan tunnelman kanssa, mutta nyt kun yhtyeen tie on hänen poismenonsa myötä tullut lopulliseen päätökseensä, ehkä World Coming Downiin osataan suhtautua paremmin. Kenties se saa osakseen ansaitsemansa kunnian, sillä sen merkitystä niin Type O Negativen musiikillisen kuin myös lyyrisenkin avoimuuden ja monipuolistumisen kannalta on turha peitellä. Synkeät, mutta rikkaat melodiat, raskaasti möyrivät kappaleet, Steelen tulkinnan tunnepitoisuus ja osaltaan juuri poikkeuksellisen avointen sanoitusten aikaansaama lohduttomuudessaankin vahva tunnelma tekevät kokonaisuudesta kenties Typen muistettavimman.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuva: Roadrunner
