31.05.2010
Kakkoslevylleen energinen Dio teki aiempaa monivivahteisempia biisejä ja loi klassikon.
80-luvulla ei ollut lainkaan tavatonta, että yhtye julkaisi tasaisen vahvoja pitkäsoittoja vuosittain, kiersi maailmaa 300 päivää vuodessa ja pysyi samalla vielä järjissään. Tarina on tuttu ja se pätee myös Dion 80-luvun neljään albumiin, jotka ilmestyivät nopeassa tahdissa ja olivat muokkaamassa melodisen metallin historiaa peruuttamattomalla tavalla.
Ronnie James Dio ponkaisi kansainväliseen kuuluisuuteen oman yhtyeensä voimin kesällä 1983, kun bändin debyyttialbumi Holy Diver ilmestyi. Melodinen metalli ja tarttuvat riffit olivat Diolle tuttuja palasia, mutta nyt ne kohtasivat tavalla, johon mitkään Dion aiemmat seikkailut metallin ihmemaassa eivät olleet kyenneet. Itse mestarin osuus saavutuksessa on luonnollisesti kiistaton, mutta suuren kiitoksen ansaitsee myös muu bändi.
Rainbow´n ajoilta tuttu basisti Jimmy Bain ja Black Sabbathissa Dion kanssa pari vuotta soittanut rumpali Vinny Appice olivat luottomiehiä, jotka Dio nappasi välittömästi yhtyeensä riveihin. Kitaristin tontin täyttäminen osoittautui kuitenkin vaikeammaksi, sillä kemia kuusikielisen varteen värvätyn Jake E. Leen kanssa ei toiminut odotetulla tavalla. Nopeasti Leetä paikkaamaan hankittu pohjoisirlantilainen Vivian Campbell istui vastaavasti välittömästi porukkaan ja näin yhtyeen ensimmäinen inkarnaatio oli syntynyt.
Heinäkuussa 1984 koitti Dion toisen albumin aika. Kappaleet työstävä perusnelikko oli edelleen sama, mutta koskettimien taakse oli ilmestynyt jo edellisellä kiertueella mukana ollut Claude Schnell. Esikoisalbumin energia yhdistyi nyt aiempaa monivivahteisempaan kappalemateriaaliin, yhtye oli kuluneen vuoden aikana kehittynyt soundillisesti ja etenkin Campbell oli löytänyt tonttinsa sekä vahvuutensa. The Last in Line liikkuukin teemallisesti ja tyylillisesti lähellä edeltäjäänsä, mutta se on kehittyneempi, monipuolisempi ja soundillisesti ehdottomasti avarampi kuin debyytti.
Monet The Last in Linen kappaleista ovat poikkeuksellisen nopeatempoisia, kuten avauksena kuultava We Rock, joka pyörii nerokkaan riffinsä ympärillä ja on edelleen hengästyttävä metallihyökkäys. Kiekon suurten siivujen varjoon suotta jääneet I Speed at Night ja Eat Your Heart Out jatkavat niin ikään ansiokkaasti tätä suorempaa linjaa, joka samalla heijastelee syntyaikansa henkeä, olihan metalli kehittymässä tuolloin alati uusiin ja rankempiin suuntiin.
Eeppisempää laitaa edustavat albumin legendaarinen nimibiisi, a-puolen päättävä One Night in the City sekä seitsemänminuuttinen albumin päätösraita Egypt (The Chains Are On), jonka mystisyydessä on jotain sangen tuttua. Nämä massiivisemmat numerot tuovat kokonaisuuteen omanlaistaan syvyyttä, joka nostaa The Last in Linen tyystin uudelle tasolle. Näissä kohdin voi kuulla myös Dion Sabbath-aikojen kaikuja, joiden pariin herra palasi vielä taannoisella Heaven & Hell -yhteistyöllään. Näiden järkäleiden ja paahtoraitojen väliin jäävät Breathless, Evil Eyes ja Mystery ovat korkealaatuisia perussiivuja, jotka täydentävät kuvan. Kyseiset biisit sivuutetaan usein täyteraitoina, vaikka niistä jokainen tuo oman tärkeän palansa palapeliin. Niiden avulla kappalejärjestys jäsentyy toimivaksi ja kiekon eri puolet täydentyvät optimaalisella tavalla.
The Last in Line on 42 minuutin mittainen metalliklassikko, josta ei löydy heikkoa kohtaa, turhaa hetkeä tai ajan hampaan nakertamaa numeroa. Dion ääni yltää mahdollisesti herran uran upeimpiin suorituksiin, yhteen hitsautunut bändi soundaa paremmalta kuin koskaan ja ensi kertaa läsnä ovat kaikki ne elementit, joita myöhemmillä pitkäsoitoilla sekoiteltiin vaihtelevalla menestyksellä.
Mika Roth
