Pienet II – Toukokuu 2010
Armia Krajova: Sirpaleita
Armia Krajova perustettiin alun perin jo 15 vuotta sitten mutta ura oli lyhyt. Viime vuonna punkin parissa liikkunut viisikko teki paluun ja nyt on saatu kasaan seitsemän biisin kokonaisuus yhtyeen osaamista. Valtaosa materiaalista on peräisin 90-luvulta teiniangsteineen, vain seitsenbiisisen viimeinen raita Elämää on tuore sävellys.
Karheaa ja aika karuahan AK:n punkkeilu on eikä biiseistä sinänsä mitään hirveän erityistä jää mieleen joilla nostalgiapuuskaa voisi perustella. Angstin käsittelytapa on toki mukavan hardcorehtavan kipakka ja energiaa on kuin siinä pienessä pitäjässä konsanaan. Tummapintainen väreily ja alaspäin kääntyneet suupielet saavat mukavaa vastapainoa Valvontakameran ska-biitistä. Elämää-biisin sävyt pitävät aika hyvin saman linjan millä yhtye meni 90-luvun puolivälissä, vaikka ikää ja kokemusta on tullut puolet lisää matkan varrella. Vaikka korvia ei näillä sävellyksillä vielä saakaan höristymään, on AK:n tinkimätön tyyli sen verran toimiva että kyllähän tästä voisi vielä kehittää jos vaan soittohaluja löytyy.
Ilkka Valpasvuo
Black Light Discipline: Aggressor
Kotimainen industrialin ja elektron parissa viihtyvä metalliorkesteri
Black Light Discipline valmistelee toista pitkäsoittoaan, jolta on nyt lohkaistu ensimmäinen maistiainen. Puolentoista vuoden takainen
Empire avasi pelin vahvasti, joten odotukset tulevaa albumia kohtaan ovat vähintäänkin kohtuulliset.
Sinkuran kahdesta biisistä
Aggressor edustaa yhtyeen omaa tuotantoa, ja kipale potkii vallan mallikkaasti, vaikka aivan ässää siitä ei synnykään. Koneosasto ja kitarat sulautuvat ongelmitta yhteen ja vokalisti
Toni Valha tuntuu kehittyneen melkoisesti sitten debyytin. Bonuksena kuultava
Moloko-laina
The Bitter End on sen sijaan turha tulkinta. BLD ei saa tuotua siivuun mitään uutta, eikä se tahdo taipua bändin tyyliin vaikka soundeiltaan jykevä onkin. Kapean näytteen perusteella albumista on kasvamassa melkoinen indu-metalli hirviö, kunhan orkesteri vain uskoo omiin voimiinsa ja jättää coverit suosiolla sinkkujen b-puoliksi.
Mika Roth
Burweed: Burweed
Muun muassa
Total Devastationin ja
Kaihoron tunnetuksi tekemästä Karhulasta ponnistaa esikois-EP:llään nelikko nimeltä
Burweed. Vasta viime vuonna perustettu orkesteri esittää
Calliston,
Cult of Lunan ja
Neurosiksen suuntaista haahuiluheviä, joten tarjolla on pitkien kaarien siivittämiä suvantoja sekä ponnekkaita mättö-osuuksia kera muristujen vokaalien.
Yhtyeen ilmaisussa on tyyliä ja näkemystä riittämiin ja kolmen biisin kevyt-annos toimii hienosti. Soundien suhteen Burweed on tehnyt miellyttäviä ratkaisuja, sillä genrelle ominainen viimeisen päälle sliipattu ja ryminän alkaessa valitettavan usein haukotuttavan raskas äänimaisema ei tunnu kuuluvan bändin agendaan vaan soundeissa on elävöittävää rosoisuutta ja hienovaraiset nyanssit erottuvat raskaimmillaankin, vaikkakin hengitysilmaa on niukin naukin riittämiin.
Ensimmäiseksi julkaisuksi kyseessä on siis todella kova tapaus. Ajoittain biiseissä ilmenee hienoisesti yskähtelevää tyhjäkäyntiä, joten pientä tiukennusta kannattaa harjoittaa. Lisäksi Burweedin oma ilme on mitä ilmeisimmin vielä etsinnän alla. Erityisesti mureammissa kohdissa soitannasta tulee vahvasti mieleen
Noirin aikainen Callisto, mikä sekin on toisaalta näin nuorelta yhtyeeltä lupaava suoritus.
Aleksi Leskinen
Coma Faction: Built a Monster (EP)
Diaz jr.n jäänteistä siinnyt nelihenkinen
Coma Faction on ehtinyt soittaa vasta vuoden 2009 alusta, mutta jo joutunut eroon laulutaiteilija
Mikko Huusta. Se on sääli, koska Huu on roolissaan verevänä rootshenkisenä rocklaulajana varsin vakuuttava ja sopii erinomaisesti yhtyeen hieman paikkaansa vielä hakevaan ilmaisuun.
Vuosien yhteissoitto kuuluu soittavassa kolmikossa. Nimibiisin suoraviivainen ja hyvällä koukulla varustettu rockpala tai melodisemmin maalaileva ja paljon raskaampi
Next Season toimivat yhtyeen käsissä aivan yhtä hyvin. Yksinkertainen mutta juureva ja vähän raskaampaan kallistuva rock à la kolmantena kuultava
Robert Johnson tuntuu Coma Factionin omimmalta alueelta. Julkaisun paras biisi on kuitenkin sen päättävä
Cardiac Angel, jonka vapaasti leijaileva saksofoni yhdistettynä Huun
Janne Westerlundin mieleen tuovaan äänenkähinään vakuuttaa. Yhtyeen seuraavaa inkarnaatiota odotellessa.
Jani Ekblom
Compulsory Fail: Hallucinations
Tyly median kohtelu kielii tylystä - tai harrastelevia journalisteja halveksivasta - asenteesta.
Compulsory Failin hyvin pelkistetyssä muodossa saapunut saatteeton ja pikkuruisella kirkkoveneelläkin varustettu ensidemo pitää sisällään 90-lukulaisesta asennemurjonnasta ammentavaa, mutta erinäisiä deathinkin piirteitä omaavaa meteliä. Trion tyylisekoitelma tuntuu mielenkiintoiselta ja toimiikin suhteellisen hyvin - kukapa nyt ei haluaisi kuulostaa
Panteralta soittamassa
Heartworkin aikaista
Carcassia!
Valmiista lihasyltystä ei kuitenkaan kannata bändin kohdalla puhua, sillä läheskään kaikki palikat eivät ole kohdillaan. Soitossa - ja erityisesti kunnianhimoisissa tuplabasarikuvioissa - osuu korviin takertelua ja silkkoja hutejakin, biisit eivät nyanssirikkaista sovituksista huolimatta oikein pidä otteessaan ja hyvin monotoniset ja sävyttömät mörinävokaalit käyvät puuduttamaan pidemmän päälle. Parhaiten demolta jää mieleen mukavan kaoottisella rokkaavuudellaan hieman yllättäväkin
Supposed To Be Dead.
Soundeiltaan demo on toki demomainen, mutta selkeä ja aggressiivisen rosoinen. Kyseisen piirteen toivoisi pysyvän kyydissä jatkossakin, sillä se tukee bändin monimuotoisten riffien ja rytmien pohjalle perustavaa tyyliä ja on näinä pintakoreina aikoina jopa Compulsory Failia edukseen erottava tekijä. Ensijulkaisuksi
Hallucinations on mielenkiintoinen ja hieman lupailevakin, mutta kovin keskeneräinen tyylinäyte.
Aleksi Leskinen
EZ Aquarii: Third Phase
Useimmiten Vesimiehen tähdistöön paikannettava
EZ Aquarii löytyy nyt myös pääkaupunkiseudulta. Vuonna 2007 perustetun viisijäsenisen ensimmäinen fyysiseen muotoon saatettu demo Third Phase esittelee yhtyeen, jonka vaikutteet ovat selvästi monimuotoisesti polveilevan metallisemman rockilmaisun puolelta. EZ Aquariin progressiivisesti rakentuneet rockbiisit on maustettu sävykkään melodisesti ja yhteissoitto on paikoin jylhän komeaa, teknisyydestään erottuvaa. Mutta kokonaisuudesta jää silti esittelyvideomainen olo: paino on tekemisessä, ei siinä, mitä sillä luodaan.
Tekniseksi luokiteltava soitanta ei siksi ehkä hengitä tarpeeksi eikä laulaja
Sanna Korven tyylikäs, mutta vähän persoonaton ote riitä kantamaan kokonaisuutta. Tunnetta ei puutu, mutta se henkii ulkokultaisuutta vaikka välillä viileyden laittaakin tyylikkyyden piikkiin. Kolmibiisinen esittelee kuitenkin hyvin valmiin yhtyeen, joka vain sattuu hieman jäykistelemään. MySpacesta löytyvä
A Moment Carries Evermore onkin näitä biisejä rennompi, mutta Third Phasen päättävä
The Pale Moon biisinä parempi. En epäile hetkeäkään, etteikö palaset vielä voisi loksahtaa oikeaan kohtaansa.
Jani Ekblom
Hunters
Helsinkiläinen
Hunters ammentaa 70-lukulaisesta punkista ja rockista ja onkin kolmen biisin näytteellään sekä punkisti rouhea ja energinen että rockisti rupinen. Laulun töksähtelevä anti on heti korviinpistävä treenaamisen paikka. Myöskään sävelkynän puolella kohkaus ei saisi olla ainoa ase – nyt biisimateriaali juostaan läpi sen verran ripakalla tahdilla että edes toimiva stemmalaulu tai mahdollinen soittokoukukkuus ei oikein pääse loistamaan. Toki jälkimmäinen tuntuu kulkevan aika perinteisiä muutaman soinnun pyörteitä perussooloilla. Ei vauhdinpidossa toki mitään väärää ole, mutta nyt tuntuisi että soitto on aika perinteistä rockrouhintaa ja se punk on sitten se vauhti ja rosoinen toteutus. Siinä missä bändi spurttaa raitansa läpi, niin myös kuulija unohtaa ne yhtä nopeasti. Lisää panostusta sävyihin.
Ilkka Valpasvuo
J. Kiesi
Airiston Punk-levyt
Akustisella kitaralla itseään säestävä folkahtava laulaja-lauluntekijä
J. Kiesi liikkuu aika hirtehisten sanoitusten parissa. Suomalaiset on arkoja narkkaamaan, väistä kun mie juon, sillan alla asuminen ja karille seilaaminen on toisaalta aika perinteistä suomalaista lyriikkaa, toisaalta Kiesin suoraviivainen suomalaisuus on aika punk-henkistä, mikä ehkä selittää miksi Airiston Punk-levyt miestä julkaisee. Hetkittäin ”rämpyttelyä” maustetaan sellolla ja huuliharpulla, mutta pääasiassa mennään pekkistetysti mies ja kitara-meiningillä. Mikä Kiesin tapauksessa piisaa ihan hyvin, sillä touhusta kaikaa riittävästi rehellisyyttä ja aitoutta jotta biisit kantavat peitsamolaisesti helpomman kautta. Ei herra Kiesi toisaalta tässä mitään maailmaa kääntävää tarjoile, mutta kuuden biisin seiskatuumainen ei ole myöskään tylsä ja biisikynä on ihan kelvollinen. Eli plussan puolelle mennään.
Ilkka Valpasvuo
Meisselschieber: Ohikuolija
267 lattajjaa
Oorlog Braatön ja
Rene Kitan muodostama
Meisselschieber tuottaa varsin hankalasti nautittavaa musiikkia. Kaksikon yhteistyön hedelmä, kahteenkymmeneenkahteen osaan jaettu epäkokonaisuus Ohikuolija koostuu improvisoiduista äänikollaaseista, joissa soitetaan mitä käteen sattuu osumaan. Perinteisempien kitaroiden, bassojen ja torvien lisäksi kuulolle tunkeutuu erinäiset itse rakennetut soittimet ja soittimina käytetyt muunlaiset esineet. Näennäisen railakkaista ja mielenkiintoisistakin lähtökohdistaan huolimatta Ohikuolija jättää varsin harmittoman ja vaisun jäljen. Yleensä ei ole ongelmallista, jos tarttumapintaa on vähän tai ei ollenkaan. Tämä reilun tunnin mittainen paketti on kuitenkin varsinaista teflonia. Lukuistenkaan kuuntelujen jälkeen mieleen ei ole jäänyt juuri muuta kuin, että paikoin Ohikuolija kuulostaa kenttä-äänitykseltä, mitä se ei tietääkseni ole. Saavutus toki sekin.
Jani Ekblom
My Bleeding Heart: Sleepwalker (EP)
Nelijäsenistyneen pirkanmaalaisyhtye
My Bleeding Heartin altsurock kulkee sekä perinteisen soolokeskeisemmän kitaramusiikin tapaan keskellä että grungesti murisevan vatsaanpotkimisen lailla hieman sivussa – jopa samassa biisissä, kuten Sleepwalkerin mainiosti käynnistävä
Society osoittaa. Äänekkäämmän kitararockin ystäville viisi biisiä tarjoava EP esittelee soittotyöskentelyä, jota on selvästi ollut innoittamassa liuta metelikkäämpiä jenkki-alternativen taapertajia sieltä paremmasta päästä. Esimerkiksi nimibiisin soundi- ja melodia-ajattelua voisi tukea
Neil Young.
Mutta ei tämä nelikko lainailuun syyllisty, vaan ottaa opiksi ja yhdistää sotkut omaan kirkkaampaan ilmaisuunsa, jossa kaksi kitaraa ja rytmiosasto muodostavat harmonisen ja harvinaisen tasa-arvoiselta kuulostavan kokonaisuuden. EP:n aloituskaksikko erottuu biiseinä, mutta kokonaisuudesta jää silti päällimmäisenä mieleen soitto. My Bleeding Heart on energinen yhtye, joka jostain syystä tuntuu pidättelevältä: siksi tämä toiminee paremmin lavalla. Biisien tehokas toistoajattelu ja pintakitaroiden pauhun alta löytyvät lukuisat lisäkerrokset kielivät kuitenkin lupauksesta.
Jani Ekblom
Railo: Rikkinäinen
Vesilaitos-yhtyeen jalanjälkiä jatkava
Railo soittaa lähes teollisen kylmillä konesoundeilla marinoitua suomenkielistä rockia, jonka tarinat liikkuvat teemaan sopivasti ihmiselon varjoisemmilla syrjäkujilla. Hyiset synasävyt, turski säröriffi ja mollimaalailevat melodiat yhdessä aika suoraviivaisen laulun kanssa luovat eniten suomirockiksi karsinoituvan paketin mutta mukavan hevisti raskaalla ja industriaalisti kolkolla ilmeellä. Mikä tekee paketista ihan persoonallisen. Railon suurin kehityksen paikka onkin se tutuin eli biisikynä.
Maailma on musta on esimerkki kolmikon touhusta löytyvästä koukukkuudesta. Liian monessa kohtaa sitä vastoin kaipaisi vaikkapa lauluun elävämpää (tai vaikkapa piinatumpaa) ilmettä kolkon ja tahdotun kulmikkaan soiton vastapainoksi. Kokonaisuutena Railon paketti kuulostaa lupaavalta, vaikka pahimmat mollisuomirockin jäykkyydet hiukan vaivaavat fiilistä.
Ilkka Valpasvuo
Shades of Nowhere: Rusted Hopes
Yhden omakustannetäyspitkän ja singlen ennen tätä EP:tä julkaissut
Shades of Nowhere yhdistelee tyylipaletillaan punk rockia ja kasarilta kalskahtavaa metallia melko toimivasti. Punkista muistuttelevat hoilauskertosäkeet ja letkeän simppeli meininki, metallista - ja eritoten kasarista - sen sijaan melodioiden ja riffien rikas yhteistyö sekä tuhdit soundit. Jostain syystä päähäni pöllähti mielleyhtymä
Bad Religionin ja
Social Distortionin äpärälapsesta, jonka kummisetinä toimivat
The Scorpionsin ja
Megadethin iloiset veikot.
Kuulostanee erikoiselta, mutta Rusted Hopes on kevyttä, jotenkin hyvin amerikkalaista kuunneltavaa. Melankolisesti tunnelmoivat biisit on sovitettu mahdollisimman tarttuviksi ja linjakkaiksi sekä soundit viritelty viimeisen päälle stadion-muottiin. Kokonaisuus on ilman muuta komea, mutta liian hajuton ja mauton. Tätä vaikutelmaa korostaa päätösraita
The Last Walk, joka on sinänsä huolella kasvateltu balladi, mutta niin imelän aor-katkuinen, että mieleen todella tulee edellämainittu saksalainen rock-yhtye - se tuskin on ollut orkesterin tarkoitus. Näistä seikoista huolimatta bändi vaikuttaa valmiilta ja hyvin innokkaalta isompiin ympyröihin, joten hieman lisää särmää, persoonaa sekä iskua ja eikun menoksi.
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 7767
