14.05.2010
Otava
Viimeisen puoli vuosikymmentä täydellisessä hiljaisuudessa viettänyt David Bowie on populaarimusiikin kiistaton ikoni. Etelä-Lontoossa vuonna 1947 David Jonesina syntyneestä multilahjakkuudesta on vuosikymmenien saatossa kirjoitettu lukuisia elämäkertoja, joista osa on ollut puhtaasti oman aikakautensa paljastuskirjoja. On olemassa kirjoja niin Bowiesta ja biseksuaalisuudesta, Bowiesta ja muodista, yksittäisistä albumikokonaisuuksista (kuten 33 1/3 -sarjan ansiokas teos Low-albumista), kirja joka keskittyy yksinomaan Bowien lyhyeen aikaan Berliinissä ja jopa Bowie-ensyklopedioita. Auktorisoitua, virallista elämäkertaa ei rockin kameleontin elämästä ole kuitenkaan vieläkään julkaistu.
Musiikkitoimittaja ja rock-kirjailija Marc Spitzin teos pohjautuu suurelta osalta, kuten niin moni muukin Bowien elämää tarkasteleva kirja, Bowien lähipiirin haastatteluihin ja aikalaislehdistön kirjoituksiin. Kirjan edetessä oman sanansa Bowiesta sanovat mm. miehen ex-vaimo Angie Bowie, varhainen tuottaja-manageri Ken Pitt sekä elossa olevista soittajatovereista mm. Carlos Alomar, Peter Frampton ja Reeves Gabrels.
Spitzin Bowie-kirja vertautuu luonnollisesti Liken vuonna 2002 julkaisemaan, pitkäaikaisen Bowie-tutkija David Buckleyn kirjaan. Siinä missä Buckleyn puolitieteellinen teos nosti maestroa kohtaan myös kriittisiä sävyjä ja ärtymystäkin, on Spitzin Bowie-elämäkerta perinteisempi. Klassisen elämäkertakerronnan katkaisevat vain kirjailijan oman elämän leikkaukset, joissa hän kertoo osin itseironisesti katkelmia elämästään Bowien musiikin äärellä. Spitzin kerrontatyyli on hallittu, teksti helppolukuista ja sujuvaa, mutta lopulta melko mielikuvituksetonta. Kritiikin kohteeksi joutuu myös kirjan hätiköiden toteutettu kuvatoimitus, jossa toimivia kuvakokonaisuuksia ei ole selvästikään mietitty tarpeeksi. Harmillista on myös, että sivuhakemisto on jätetty alkulehdiltä pois.
Spitz valottaa seikkaperäisesti paitsi Bowien koko uraa ja sen monipuolisia taiteellisia saavutuksia, myös miehen musiikin vaikutusta jälkipolville. Sisällöllisessä keskiössä on luonnollisesti Bowien 1970-luku, mutta myös aika ennen Davidin syntymää käydään kiehtovasti kirjan ensilehdillä läpi. Sodanjälkeisen Englannin ja svengaavan 60-luvun kautta tempaudutaan Bowien kaupallisen läpimurron hetkiin. Erityisesti legendaarisen alter egon, Ziggy Stardustin luomisesta riittää jälleen kerran luettavaa. Hupaisaa onkin, että kokonaisuudessaan noin 600-sivuinen kirja on jo loppusuoralla, kun ollaan vasta Let’s Dance -albumin (1983) jälkeisessä menestyskrapulassa ja taiteellisen uran pohjakosketuksessa. Tonight (1984) ja Never Let Me Down (1987) ohitetaan keski-ikäistyvän rock-tähden ohilyönteinä, mutta Tin Machine -vuodet (1988-92) saavat elämäkertakirjailijalta ansaittua ymmärrystä.
1990-luvun puoliväliin tultaessa kerronta etenee jo niin hurjalla turbovauhdilla, että perässä on varmasti vaikea pysyä, jolleivät aliarvostettujen 1. Outside (1995) ja Earthling (1997) -ajat ole tuttuja. Tottahan toki on, että Bowien siviilielämä on ollut viimeisen viidentoista vuoden ajan sen verran onnen ja tasapainon aikaa, että 70-luvun huumehelvetin kaltaista legendaa on mahdotonta repiä. Unohtaa ei sopisi kuitenkaan, että tällä vuosikymmenellä Bowie on tehnyt merkittävän albumin, jota voi ylpeänä säilyttää vuosikymmenten takaisten mestariteosten vierellä, nimittäin vuoden 2002 Heathenin, jonka arvon onneksi Spitzinkin tunnustaa.
Teksti: Otto Suuronen
