Pienet – Toukokuu 2010
All Will Be Quiet
Lahtelais-helsinkiläisellä kokoonpanolla on takanaan parikymmentä keikkaa ja hiukan demoäänityksiä. Tämä kuuden kappaleen EP esittelee monella tavalla kypsän ja tyylitajuisen orkesterin, jonka indierock leijailee kiireettä suurissa tiloissa. Introa lukuun ottamatta kappaleet venyvät yli viiden minuutin. Aina tämä ei ole perusteltua. Yhtyeen postrock-maalailu pyrkii hentoon lentoon ohuilla kosketin- ja jousisovituksilla. Melkein liian hiljaisissa kohdissa All Will Be Quiet on parhaimmillaan. Sen sijaan kappalekokonaisuuksien dramatiikka on lupaavista elementeistä huolimatta vielä hakusessa. Kliimaksien haettu jylhyys tuntuu usein kovin puhdittomalta., mikä saattaa johtua Sigur Rosin ja Magyar Possen kaltaisista kohtuuttoman kovista verrokeista, joita AWBQ:n laadukas maisema nostaa mieleen.
Solisti Aleksi Kaufmann muistuttaa kireässä herkkyydessään hiukan Nick Drakea. Tätä voi pitää etuna, jäljittelyyn ei sorruta. Kauttaaltaan yhtyeeltä tuntuu löytyvän roimasti osaamista ja uskallusta lähteä rakentamaan pakahduttavia tunnelmia. Jos jatkossa bändin jo hallitsema eteerinen hissuttelu onnistutaan yhdistämään perustellummin massiivisuuteen, voi tästä kehkeytyä vaikka miten vaikuttavaa menoa.
Antti Hurskainen
Appositio
Ruuhka-Suomesta ponnistava
Appositio kuulostaa juuri niin mielenkiintoiselta kuin mitä pitääkin jos pohjalla on harmonikka-basso-duo! Nykyiseen kuusikkoon kehittyessään tämä suomenkielinen, ennakkoluulottomaan polveiluun luottava yhtye on lisäillyt kaavaan mm. wahwah-groovailevan, funkista ja skasta diggailevan sähkökitaran, muutaman vaskipuhaltimen sekä hikisen rumpupatteriston. Yhtye ei osaa tarkasti määritellä itse itseään , mutta tärppeinä tarjotut ska ja folk kertovat kyllä jotain… Yhdistä suomenkielinen ismoalankomainen kieroilevampi rock-haahuilu ska-nytkytykseen, polveilevaan jammailuotteeseen mutta myös suomalaisiskelmälliseen hanuri-kaihoon.
Kuuden biisin näyte saa odottamaan aika paljon kuusikon jatkosta –
Ei yksin kannata murjottaa -valssista kun ylletään hyvinkin vinoihin tööttäyksiin, takaa-ajo-laukkaan ja psykedeliaan. Popmusiikin moninaisista koreista ammennetaan yhtälailla suoraan kuin aika luovasti. Pirullisia ollaan muttei onneksi jäädä vain sen varaan. Jonkinlaista ytimekkyyttä ehkä kaipaisi joihinkin pahimpiin haahuiluihin, mutta toisaalta vastapuolelta kurkottava tavanomaisuuden mörkö ja tylsyyden peikko on paljon ikävämpi vieras. Tässä on jotain.
Ilkka Valpasvuo
Dead Cult Diaries
Jyväskyläläis-viisikko
Dead Cult Diariesin tummakaarinen ja kipakka poppunkahtava särörock on toki kuultu moneen kertaan. Silti etenkin naislaulun viemänä tuoreesti väreilevä kevytpaahto soi mukavan pirteästi ja tarttuvasti.
Emmyn rockaava pauhaus mikrofonin takana yhdistettynä yhtyeen energisyyteen luokin tästä vauhdikkaasta mutta silti mukavan helposta särömelodiapomputuksesta kohtuullisen toimivan paketin. Metallimausteiset riffittelyt tuovat ”rankempaa” puolta pakettiin, vaikka totuuden nimissä mitään kauhean rankkaa DCD:ssä ei loppujen lopuksi olekaan. Biisikynässä on mukavan ”nälkäinen väre” vaikkei se sinänsä mitään yllättävää esittele. Kaava on mukaansatempaava vaikka yksittäiset sävellykset eivät vielä iske nauloja ihoon asti. Lupauksia joka tapauksessa on ilmassa – jyväskyläläiset nimittäin kuulostavat hyvällä tavalla valmiilta isompiinkin ympyröihin. Se toki vaatii tätäkin terävämpää biisikynää.
Ilkka Valpasvuo
Epicrenel: The Crystal Throne
Klassisia fantasiaelementtejä ja korkealla karkaavaa kaarta powermetallissaan hyödyntävä helsinkiläinen
Epicrenel hallitsee jykevän laukan kipakalla sahauksella ja kuulaaseen tilutteluun yltävällä sankarikitaroinnilla.
Christian Palinin sankariröyhistelevästä laulusta tulee hiukan mieleen kaikenmoiset
Helloweenit sun muut, mutta tahdinpito on jopa saksalaisia kiivaampaa laukkaa. Ruoska viuhuu ja sankarit ratsastaa!
Pituutensa puolesta lähes pitkäsoittokelpoinen viiden biisin näyte todistaa soundipolitiikan olevan lajityypille uskollisen tyylitietoista, jykevää ja kantavaa. Ammattimainen ilme yltää myös sävelkynään eikä draaman kaari ja punainen lanka katoa matkan varrella. Jos (ja se on aika iso JOS) uusi powermetalli vielä nykypäivänä oikeasti jotakuta kiinnostaa, niin kannattaa tarkastaa myös näiden kaverien panokset. Harmi kyllä minkäänlaisia yllätyksiä tai värinöitä Kristallivaltaistuin ei tarjoile, muttei onneksi myöskään petä lajityypissään.
Ilkka Valpasvuo
Eye X: Promo X II
Kuopiolaisen lievästi progemausteista hevirockia soittavan
Eye X:n mahtipontinen kaari ja jylhä ilmaisu on kieltämättä jopa yllättävän ammattimaista, kun saatteen mukaan kokoonpanokin elää vielä. Silti se on yhtä jäykkää kuin miljoonalla muulla melodisesti kaartavan jylhistelyrockin tekijällä. Onneksi laulun suurimman osan aikaa mukavan kansainvälinen, turhaan kikkailuun sortumaton suoraviivaisuus pelastaa paljon. Näiden kolmen biisin varassa voi toki lähteä isompiinkin ympyröihin suuntaamaan, mutta erottuakseen positiivisesti valtaisasta tarjonnasta ei olisi huono asia kehittää joko sulavampia linjoja tai mielikuvitusrikkaampi sävelkynä. Mieluiten toki molemmat.
Dystonian puolitoistaminuuttinen synalämmittelykään ei oikeastaan tarjoile mitään uutta taivaan alla. Kaartavan hevin ystäviä suosittelen silti tutustumaan, lajityypissään ihan toimiva näyte.
Ilkka Valpasvuo
Hateflesh: We Bring the End
"Ready, steady, kill!" Hateflesh kertoo ensidemollaan tappamisesta
Cannibal Corpsen tapaan turhia kiertelemättä. Yhtyeen moukaroinnissa suoraviivaiset tapporiffit ja villit soolot lyövät kättä yhteen saaden aikaan paikoin rehellistäkin rehellisempää vanhan liiton death-meininkiä.
Nopea avausbiisi korkkaa paketin sellaisella vimmalla, että pullon palaset lentelevät. Turhaakin osaa kappaleesta kuitenkin löytyy, ja kaiken kaikkiaan koko demolla tarttumapinta jää vielä varsin ohueksi riuskan avausraidan jäädessä biisikolmikon parhaaksi yritykseksi. Jo laulajan olisi mahdollista tehdä asialle paljon: oli musa kuinka oldschoolia tahansa, se ei anna vokalistille oikeutta yksipuolisen murinan käyttöön. Väriä huutoon korkeammilla kirkaisuilla!
Jarmo Panula
My Grimace: Fear Gives Hope
Kriitikoiden suulla on päivitelty lukemattomia kertoja maamme demotason metallibändien valtavaa määrä, joka todella on jotain käsittämätöntä. Vielä jos kyse on öristystä takomisesta, massasta erottuminen on entistä vaikeampaa.
My Grimace lukeutuu näihin bändeihin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti haastavan paikan edessä.
Yksi vahva valttikortti ensidemoaan esittelevällä jyväskyläläisbändillä kuitenkin on: se osaa selvästi tehdä hyviä kertosäkeitä.
Irony of Fatessa ja erityisesti
Into the Lightissa kertosäkeet saavat päätä nyökkäämään. Biisit ovat kuitenkin muutoin melkoista osaviidakkoa, josta ei pysyvää otetta tahdo saada vielä viidennelläkään kuuntelukerralla. Sekavuuden tunne korostuu vokalistin sotkuisen örinälaulun myötä, joka heikentää musiikin kokonaiskuvaa merkittävästi. Ensimmäisen näytteen perusteella My Grimacen tie melodisen death-thrashin mutkaisella polulla ei kuitenkaan ole missään nimessä tuhoon tuomittu.
Jarmo Panula
Pearly Gates: Soul Maze
Tässähän hengästyy. Joensuussa majaileva
Pearly Gates on mahduttanut demonsa kolmeen kappaleeseen melkoisen määrän tavaraa ja tyylisuuntia. Nimikappale liippaa aluksi läheltä
Radioheadin
Weird Fishesia levollisella näppäilyllään ja levottomalla kompillaan. Tälle tielle ei jäädä pitkäksi aikaa - kuten ei millekään tielle. 70-lukulaista soittamisen iloa pursuva yhtye piipahtaa ainakin progen ja grungen maisemissa tehden kunniaa myös uuden vuosituhannen retrorockpumpuille.
Hendrix-kiihdyttelyä harrastetaan, mutta vain heittämällä meno 90-luvun ilmastoon. Eikä pidä unohtaa huuliharppua ja saksofonia. Kaikkiaan Pearly Gates vakuuttaa sekavalla vimmallaan, eikä asettumista yhtenäisempään linjaan voi suositella. Sävellyspuolella, laulunkirjoittamisen kovassa ytimessä, sen sijaan löytyy petrattavaa. Muutama kunnolla koukuttava kertosäe tai riffi luonnollisestikin tekisi kokonaisuudesta nautinnollisemman. Nyt mieleen jää lähinnä eklektinen into, mutta uskottava ja jatkon kannalta lupaava sellainen.
Antti Hurskainen
Riutta: Mali/Haoma
Viime elokuussa
Riutta ilmestyi ensi kerran Desibelin sivuille, kun bändin
esikoisdemo irrotti kollega
Hurskaiselta kritiikkiä. Nyt yhtye on palannut parin uuden biisin voimin, eikä tyyli ole muuttunut supisuomalaisesta progesta mihinkään. Nelihenkinen yhtye soittaa todella mallikkaasti yhteen ja lisäksi soundissa sekä menossa on kunnon imua. Ensimmäisenä kuultava
Mali pyöriskelee yllättävän tiukasti teemansa ympärillä, eikä yhtye saa siivusta oikein mitään irti. Kaikki tarpeellinen on kyllä käsillä, mutta jokin biisissä ei vain toimi toivotulla tavalla. Jälkimmäisenä soiva
Haama lähtee sen sijaan kevyemmin liikkeelle, ja puolentoista minuutin kohdilla biisi ottaa käännöksen juuri oikeaan suuntaan. Lyyrisestikin mielenkiintoinen kipale osoittaa, että Riutalta löytyy tarvittaessa ässiä hihoista. Lupaavaa.
Mika Roth
Salin Jr.: Distracting Sounds
Ei riittävän häiritseviä ääniä. Nimimerkin
Salin Jr. takaa löytyvä
Jukka Kajan saattaa olla EP:nsä otsikossa itseironinen, kuka tietää. Joka tapauksessa nämä laulut huokuvat pääasiassa tavallisuutta ja arkisen rehtiä vaatimattomuutta. Salin Jr. ei pakota keskittymään itseensä. Vastuu on liikaa kuulijalla, joka saattaa huomata hyräilevänsä ja taputtelevansa käsinojaa silloin tällöin, muttei valitettavasti sen enempää. Pienieleinen bändi säestää moitteitta tunnelmoiden folkia lyömäsoittimilla ja pianolla. Sille vaatimaton rooli sopii, mutta itse laulaja-lauluntekijältä odottaisi intensiivisempää läsnäoloa. Lisäksi kankea englanti tuntuu lähinnä etäännyttävältä tekijältä. Luomusoundi ja konstailematon arkisuus ovat sinänsä ok, eikä Salin Jr. ole tässä väärillä jäljillä. Huomattavasti rohkeampaa auteur-otetta kuitenkin tarvittaisiin.
Antti Hurskainen
Schmorf: Upside Clown
Sekametalliorkka
Schmorf työsti ja julkaisi
debyyttipitkäsoittonsa viime vuonna, joten bändi tietää jo kuinka siivujaan hioo. Varmuus ja näkemys kuuluvatkin tuoreella kolmen biisin sinkulla, joka antaa aika lailla uudenlaisen kuvan yhtyeen vahvuuksista. Verrattuna parin vuoden takaiseen
Metaschmorfosis -EP:hen tuore
materiaali edustaa selvästi uutta aikaa. Kuusikoksi kasvanut ryhmä läimii maisemaan edelleen sääntövapaata ja progressiivisen aggressiivista metallia, mutta nyt koukeroihin on tullut uudenlaista ilkeyttä ja särmää, eikä kimuranttius ole mitenkään itsetarkoituksellista. Avausraita
Upside Clown sekoittaa ainekset onnistuneimmin, kun raskaan paahdon keskelle livautetaan varoittamatta elektro-henkinen ja seesteinen väliosa. Ankkuriraita
Mr. Cancer nostaa myös vinon irveen naamalle, vaikka biisi ei aivan täysin potentiaaliaan täytäkään.
Mika Roth
Lukukertoja: 5790
