15.04.2010
Johnny Kniga
Beatles-kirjan kirjoittaminen 2000-luvulla on melko kunnianhimoinen urakka. Kaikkien aikojen suurimmasta yhtyeestä on jo sanottu lähes kaikki sanomisen arvoinen, ja yhtyeen historiaa on käyty läpi useasta eri näkökulmasta. Siksi Jonathan Gouldin 700-sivuisen möhkäleen ottaa vastaan hieman epäillen. Onko Gould onnistunut kertomaan Beatlesista jotain sellaista, mikä oikeuttaa teoksen olemassaolon?
Vastaus on kyllä ja ei. Can’t Buy Me Love on kiistattoman pätevä opus. Gould on varmasti tavalla tai toisella uhrannut kirjan kirjoittamiselle merkittävän osan elämästään ja tuloksena on kattava historiikki, joka ei unohda myöskään tärkeintä, eli musiikkia. Myös 1960- ja 1970-lukujen ajan henkeä kuvataan tarkasti niin kulttuuriselta kuin poliittiselta ja taloudelliseltakin kannalta. Kuitenkin esimerkiksi Philip Normanin Lennon-elämäkerran lukeneelle Gouldin teos tarjoaa kiusallisen vähän pureskeltavaa.
Gouldin tekstiä lukee mielellään ja kirjasta paistaa vahva asiantuntemus. Gould on kuitenkin välillä hieman liiankin itsevarma, ja suuret julistukset asioiden todellisista tiloista alkavat ennen pitkää häiritä. Teoksen sanotaan olevan edeltäjiään lähdekriittisempi ja paljastavan yleisiä harhakäsityksiä, mutta peruslukijan, jolla ei ole pääsyä Abbey Roadin studiopäiväkirjoihin, on vaikea lähteä tätä väitettä arvioimaan.
Kirjan parasta antia ovat tarkkanäköiset musiikkianalyysit Beatlesin kappaleista. Gould löytää tutuista kappaleista mielenkiintoisia elementtejä sortumatta kuitenkaan turhan vaikeaselkoiseen sävelanalyysiin. Itsevarmaan tyyliinsä Gould kertoo lukijalle, mitkä sävellyksistä ovat hyviä ja mitkä huonoja, ja löytää albumeilta jopa suoranaisia tuotantovirheitä. Lennon-McCartney-parivaljakko on tuskin tarkoituksellisesti luonut suurtakaan osaa Gouldin löytämistä sävyistä ja merkityksistä, mutta kirjasta käy hyvin selville se, etteivät Beatlesin sävellykset olleet mitään peruskauraa.
Can’t Buy Me Love ei oikein tunnu tietävän, mikä se haluaisi olla. Historiikkina se on hyvä, muttei merkittävästi parempi kuin jo julkaistut. Välillä kirja viittaa sosiologiseen Beatles-ilmiön tutkimukseen, mutta kaiken keskelle sijoitettu 10-sivuinen teoriaosuus jää täysin irralliseksi, ja vaikuttaa suoranaiselta editointivaiheen virheeltä. Sävellysten analyysi ei taas ole tarpeeksi syvällistä, jotta kirjaa voisi sanoa musiikkitieteelliseksi tutkimukseksi. Tähän suuntaan painottamalla teoksen merkitys olisi kasvanut. Nyt Can’t Buy Me Love on vain ehdottoman hyvä perusteos, joka jättää Beatlesin historian tunteville pettyneen jälkimaun.
Teksti: Tommi Saarikoski
