Kiveskives, Musta Köksä

Kaksi bändiä, joista molemmilla tuoretta plättyä tarjolla. Nuorehkon nintendohevillä surfaavan turkulaisen Kiveskiveksen ja pop-naivistisen, hiukan vanhempaa polvea edustavan mutta yhtä kaikki tuoreehkon tamperelaisen Mustan Köksän väliltä on vaikea lähteä hakemaan yhdistävää punaista lankaa muualta kuin ehkä ennakkoluulottomasta ja haetusta vinksahtaneisuudesta, joka kuitenkin molemmilla bändeillä näyttäytyy aivan eri tavalla. Toinen kaasuttelee, toinen hipsuttelee. Molemmilla on hetkensä.

Vinkeästi tiluttelevaksi kolmikoksi Desibelin haastattelussa tituleeraamani TuplaKives soitti sen verran kovilla volyymeilla ja erosi muutenkin illan pääesiintyjästä siinä määrin että Köksän kieltämättä runsas kotiyleisö varmasti tuplaantui turkulaisten lopetettua. Mielikuvituksellisen mauttomaan trikooasustukseen sonnustautuneen Pietu Sepposen kitaratilutus ja hardcore-hengessä heitetyt tahdinvaihtohuudot saivat kipakan poljennon rumpali Antti Luomalta. Aavikkomaisen coolisti Ruotsin verkkariin ja arskoihin piiloutunut Markus Kettinen oli silti bändin kiireisin mies, luoden samaan aikaan yhtyeen tunnusomaisen muovisen synavastapainon tiluttelulaukalle JA antaen bassolla lisää jykevyyttä soundiin. Josko raymanzarekmainen kosketinbassoilu toisi lisää aikaa Kettiselle surffailla? Toki ihan toimivaa panosta näinkin, mutta hämmentävän monet sormet täytyy välillä löytyä vehkeisiin…

Kivekset olivat selkeästi parhaimmillaan tuoreen EP:nsä Painottomassa tilassa ”hittiraidoilla” Varkausvakuutus, jonka videopelimaailmassa surffaava svengi haki vertaistaan, sekä eeppisyyteen asti hitaasta kasvatuksesta taas kliimaksiin ja takaisin vaihdelleella Volvolla. Klassisesta musiikista otetut lainat olivat ihan mielenkiintoisia hevilaukka-tilutuksen ja muovisynan ristisiitoksessa, mutta riski kääntymisestä tylsän perinteiseen synaheviin vilahteli mörkönä taustalla. Toki kolmikon (tai oikeastaan Sepposen) riehakas lavaesiintyminen toi sitä pirteän vinkeätä lisäilmettä eivätkä komeat taustaheijastuksetkaan missään nimessä haitanneet. Mutta todellisia killeriraitoja turkulaisilla on vielä liian harvassa, vaikka hyvä pohjatyö alkaakin olla kasassa ja kaava on kiinnostava.

Koska Köksässä vaikuttaa muusikoita sellaisista oman tien kulkijoista kuin Valse Triste ja Noitalinna Huraa, ei ole mikään ihme että musiikin perinteiset mieltämistavat (kauneus, melodisuus, harmonia ja niin edelleen) eivät ehkä ole ainakaan pelkästään ne määreet joilla yhtyettä kannattaa alkaa analysoimaan. Hanna Lammin urkuharmonin haikeus ja Jyrki Toivosen rumpaloinnin vispiläpehmeys luovat soundista folkahtavan ja harmonisen. Sari Peltoniemen lastenlaulumaiset sanoitukset vahvistavat tätä harmitttoman vaivatonta mielikuvaa. Tätä harmoniaa rikkoi ainakin livenä ennen muuta laulujen ”epälaulu” – jopa tahallisen oloinen epävireisyys ja tunne siitä ettei tässä edes pyritä luomaan kauneutta puhtauden kautta. Toisaalta ihan yhtä epävireistä meininki ei ole kun kappaleita netistä kuuntelee…

Musta Köksä voisi olla oman ikäpolvensa TV-Resistori - söpö ja sympaattinen lo-fi –soundimaailmaan luottava ja tarkoituksellisen naiivi orkesteri. Ja kieltämättä siinä on myös samanlaista pölhöä viehätystä kuin Sepi Kumpulaisessa - tuossa laulavassa talonmiehessä joka ei osaa soittaa eikä laulaa mutta tekee silti mieleenpainuvan hittibiisin vaikkapa makkarasta ja kesästä. Silti yhtyeen biisit eivät kolahtaneet ainakaan Telakalla niin vahvasti että pidemmän päälle hiukan puuduttavaksi käynyt epävireily ja töksäyttely olisivat kääntyneet aseiksi taakan sijaan. Köksä on huomattavasti paljon kiinnostavampi kuin 80 prosenttia valtavirran popmusiikista mutta se ei silti tarkoita että se etenkään livemuodossa nostaisi peukut pystyyn jos ei vieläkin tarttuvampaa biisimateriaalia ole tarjota. Saahan sitä outoilla, hölmöillä ja vinksahdella, mutta koukkua pitää silti löytyä. Minä äänestin jaloillani, nyt ei napannut.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo