25.03.2010
Johnny Kniga
”Ketään ei saisi kutsua läskiksi tai rillipääksi” - Kielentutkija Ulla Tiililä Keskisuomalaisessa 18.10.2005.
Läskin ruoansulatuksen jälkituote on aamulla mustaa, jos hän on nauttinut illalla punaviiniä. Rillipää aikoo perustaa tuotantoyhtiön, joka lanseeraa markkinoille huoli-, piittaamattomuus-, kinastelu- ja setvintäpornon. Halusimmeko todella tietää tämän? Ehkä halusimmekin, samaan tapaan kuin alitajuisesti katsomme formulakisoja kolaria toivoen, tai kuten Rillipää kirjoittaa tv-uutisten seuraamasta välilaskun tehneestä lentokoneesta: ”jokainen toivoo, että kone räjähtäisi”.
Tommi ”Rillipää” Liimatan (Absoluuttinen Nollapiste) ja Jouni ”Läski” Hynysen (Kotiteollisuus) kirjeenvaihdosta julkaistun kirjan keskeisin funktio on tirkistely. Ei liian irvokas yksityiselämän paljastelu, mutta sellainen jossa päästäisiin miesten päiden sisään, koska he kiistatta ovat kiinnostavia hahmoja. Ongelmana on se, että jalat tukevasti maassa pitävien muusikoiden on vaikea ulkopuolista näkökulmaa ymmärtää. Puolisot osaisivatkin kenties kertoa heistä enemmän.
Mutta onneksi he osaavat kirjoittaa. Se on kuitenkin se asia, minkä ansiosta Rillipää ja läski kantaa maaliin. Miesten vanhan koulukunnan paperikirjeenvaihtoa (Liimatta roiskii kirjoituskoneella, Hynynen on tullut pois 1980-luvulta ja näpyttelee kannettavaa) puolentoista vuoden aikana seuraava kirja käsittelee artistien tuntemuksia milloin mistäkin aiheesta. Liimatta ennustaa nappiin tupruttelukiellon vähentävän ravintolamyyntiä, Hynynen kertoo tarinoita hullusta julkkistaloudesta.
Liimatalla on älykön maine, Hynysellä ei. Mutta miehiä yhdistää musiikin lisäksi kuningas etanoli: ”vaikeinkin työ on helpompaa kuin kohtuukäyttö”. Kirjeenvaihdon aikana molemmat esiintyvät päissään ilman housuja. Siinä missä Hynysellä on eri vaihde kiertueella ja kotona, Liimatta ynnäilee annoksiaan ja krapularyyppyjään jopa sairaalloisen tarkasti. Toisaalta, kuten lopun hiukan puutteellisessa henkilöhakemistossa todetaan: ” Badding. Kuoli, koska ei ottanut loiventavaa”.
Kirja piirtää oivan kuvan taiteilijoiden työstä. Moniko palkansaaja on kateellinen vielä sen jälkeen, kun lukee, että Liimatan kesäkuun 2008 teostomaksujen päätilitys olisi muutamia satasia, jos hän olisi jättänyt esitysilmoitukset tekemättä. Niiden kera tilille kilahtaa summa, joka on selvästi alle suomalaisen mediaanipalkan. Lukija kärsii rillipään puolesta myös silloin, kun Veikko Ennala –kirjan koevedoksen ensimmäiset 500 sivua osoittautuvat menneen taitossa vihkoon.
Myös Hynynen on sekatyöläinen. Läski painaa musiikkihommien lomassa tukka ja parta putkella tv-sarjan kuvauksista äänikirjan nauhoituksiin. Junamatkoilla hän naputtelee Liimatan kanssa minidekkarin, joka on myös mukana kirjassa. Tosin kertomus muuttuu jo toisessa lauseessa Jallun jatkotarinaksi ja viidennessä luvussa meno yltyy. Se on silti ainoa kohta, missä kirjassa toteutuu draaman kaari. Tosin Hynynen pudottaa ohimennen yhden pommin myös yksityiselämästään.
Vaikka kirjan lukee ihan sujuvasti ja mielellään, siihen tuskin tulee palattua. Kirjeet sisältävät aika paljon infoa miesten työprosesseista, mitkä kuulostavat niin työltä että tylsistyy. Virkeimpiin paloihin kuuluvat jo Liimatan debyyttiromaanissa kiitosta keränneet matkakuvaukset, joissa todella nähdään silmut puilta. Miehen lähinäkö on jengoillaan. Olisi virkistävää lukea samanlaista kuvausta vaikkapa lomaesitteissä, tyypillisen kliseitä pursuavan mainostekstin rinnalla.
Teksti: Heikki Väliniemi
