Vuokko Hovatta

Näkee sitä paremmissakin piireissä, jännitystä nimittäin. Näyttelijä-laulaja Vuokko Hovatta osoittautui tavalliseksi kuolevaiseksi Tampere-talon pienen salin lavalla. Liaani-albumin uusia lauluja ensimmäistä kertaa livenä esitellyt konsertti ei toki artistin polvia veteläksi laittanut ja tulkintakin oli jotenkuten jengoillaan, mutta ilmapiiristä oli aistittavissa pientä vatsanpohjan perhosiin vihjaavaa hapuilua. Veikkaan, että myöhemmissä konserteissa on jo ihan eri meininki.

Tasaisesti molempien soololevyjen (Lempieläimiä, 2008 ja tuore Liaani) materiaalia kahteen settiin ripotellut ilta oli kaikesta huolimatta juuri Hovatan ja hänen hovirunoilijansa Aulikki Oksasen pyhä liitto. Kertoo tietysti laulajan karismasta, kun Marzi Nymanin, Marko Timosen, Pessi Levannon (jonka SS-upseerikatsetta vastaan ei kannata lähteä tuijotuskilpailuun), Jape Karjalaisen ja Jaakko Kääriäisen kaltaisista huippuosaajista koottu erinomainen bändi jäi sivuosaan.

Mutta kertoo se myös siitä, että soittajista ei missään nimessä osattu ottaa kaikkea irti. Muutamat Nymanin sovittamat laulut (Aki Sirkesalon upea Lumottu veli ja Tuomo Prättälän Oudot hedelmät) nousivat selkeästi esiin ja paransivat konsertin yllättävän ohutta dramaturgiaa. Soolo-osuudet oli supistettu minimiin siten, että homma tyssäsi juuri kun soittaja pääsi vauhtiin. Laulut esitettiin selkeästi erillään toisistaan, hieman hermostuneiden ja välillä aika onttojenkin välispiikkien jälkeen.

Kun uusia lauluja kuulee ensimmäistä kertaa, niistä ei voi muodostaa lopullista kuvaa ja mielipidettä. Silti Liaani-levyn materiaali tuntui komeaan edeltäjäänsä verrattuna vain "ihan kivalta". Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka köyhältä Tuure Kilpeläisen säveltämä Aleksandriaan kuulostaisi jonkun tavallisen laulajan esittämänä. Saman miehen ensimmäiselle Hovatta-albumille tekemä Syleily soi encoren viimeisenä, tavoittaen sitä tunneskaalaa mitä konsertista jäi kaipaamaan.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuva: Kaiku Entertainment