Pienet

Pienet II – Maaliskuu 2010

14.03.2010

Left A Million Miles: Left (EP)

Kesti jonkin aikaan tajuta että progeilevan monisyistä metallia soittavan hampurilaisen A Million Miles-yhtyeen solisti on oikeasti nainen –sen verran karhea ääni Monalla on ja aika paljon nuorten kollien metalliriffien tahdittamaa laulua on tullut vastaan. Mona osaa käyttää ääntään aina ärjyntään asti, mutta enemmän totuutena on kipakan suoraviivaisempi tulkinta. Soiton puolella sitten tapahtuu enemmän ripakkaa polveilua, vaikka vauhdin aallonharja pysyy pääasiassa kiivaan takomisen parissa. Viisivuotias bändi on ajankohtainen maaliskuun lopulle ajoittuvan Suomen kiertueensa takia ja toki tämä viiden biisin EP ansaitsee oman huomionsa. Biisikynänsä kanssa bändi on ehkä vielä hiukan hakemassa sitä lopullista terävyyttä, vaikka monipuolinen sävykkyys ja melodiantaju onkin melkoisen hyvin hanskassa. Metallisempaa matkailua kannattaa toki mennä livenäkin seuraamaan jos lajityyppi yhtään sytyttää.

Ilkka Valpasvuo

Day of Dawn: Promo 2009

Ensitekelettään esittelevä Day of Dawn parittaa musiikissaan terävät metalliriffit ja pop-henkiset laulumelodiat. Yhtye luottaa naislauluun, mikä erottaa bändin metallimassasta, mutta ei kuitenkaan kanna pitkälle laulajan äänen ollessa hieman ponneton ja karismaa vailla. Soittajilta sitä vastoin löytyy taitoa, mitä erityisesti soolokitaristi todistelee usemmankin kerran kolmibiisisen aikana.

Sävellyspuolella ei kuitenkaan ole päästy vielä ihan korkeimpaan lentoon, vaikka The Roadin ja First Bloodin kertosäkeissä on jo mukavasti ideaa. Tasokkaammalla äänityksellä näihinkin biiseihin saisi silti varmasti lisää jyhkeyttä ja vakuuttavuutta, vaikka bändin on vielä syytä miettiä tarkkaan, onko esimerkiksi The Roadin introriffi todella levynavaustasoa.

Jarmo Panula

Glasgowsmile: Demo 2010

Päräyttävillä artistinimillä irrotteleva Glasgowsmile on alusta loppuun saakka ehtaa metallia. Vokalisti Mutant Butcher rääkyy kuin Slayerin levyllä konsanaan, kitaristi Nuclear Facen rosoisessa työssä on selkeitä viittauksia Venomin suuntaan. Samoin rytmiryhmä Agent Orange (basso) ja Gaiss (rummut) välttää progehtavia ratkaisuja keskittäessään metallia maisemaan. Demon kolme kipaletta ruhjotaan reiluun kymmeneen minuuttiin, blackin, thrashin ja deathin yhteisvoimin.

Se mikä hävitään innovatiivisuudessa voitetaan pääosin takaisin voimassa. Tosin yhtye voisi seuraavaksi katkaista ainakin vahvimmat napanuorat idoleihinsa, ettei touhu sorru ihan puhtaaksi tributoinniksi. Vokalistin häijy rääyntä vakuuttaa, kipaleissa on mukavasti ideaa ja taustamylvintäkin tippuu kuten pitää, joten ei muuta kuin lisää niittejä liiviin ja lähikontaktia yleisöön.

Mika Roth

Lost Captains: Paper Mill Town

Suomi oli ja on edelleen yksi maailman paperinvalmistuksen ykkösmaita. Vaikka IT-ala, Nokia ja innovaatioteknologia ovatkin ehkä ajaneet teollisuudessa paperin ohi, on Suomessa edelleen paikkoja jotka hengittävät paperitehdas sydämenään. Oululaisnelikko Lost Captains on nyt musiikillisesti nostalgisoinut paperikaupungissa elämisen neljän biisin omakustanne-EP:nsä avaus- ja nimiraidalla Paper Mill Town. Avaran kantrahtavalla rock-otteella niin Neil Youngin kuin Tom Pettynkin jalanjäljillä asteleva yhtye on toiminut vasta muutaman vuoden mutta kuulostaa jo tällä yhden vuorokauden sisään nauhoitetulla EP:llään ajattomassa mielessä vanhalta – tunnelma on melankolinen ja kaartavan avara, soundillisten ratkaisujen ollessa tarkoituksella luomu-orgaanisia. Rouheampi ja maanläheisesti karhea ote toimiikin tällaiseen ilmaisuun mainiosti eikä yhtye hetkeäkään kuulosta miltään aloittelevalta demobändiltä. Esikuvien todelliseen haastamiseen tarvitaan kuitenkin vieläkin terävämpää biisikynää. Joka tapauksessa melkoisen hyvä kokonaisuus.

Ilkka Valpasvuo

Lothar: Blacksmith Blues (EP)
Lorna

Tarroistaan tuttu Lothar lähestyy kolmen vuoden tauon jälkeen uusimalla seiskatuumaiselle prässätyllä EP:llään ja tuntuu jatkavan suunnilleen samoilla linjoilla kuin aiemminkin – sikäli kuin kollegoiden sanoihin käy luottaminen. Viitekehys on garage, kitarat äkäisiä kuin ampiaisparvi, laulaja Järvinen kuulostaa äänensä pilanneelta rääkyjältä, vanne tuntuu yhtyettä vähän kiristävän ja ruuvit ovat takuulla vähän löysällä mutta kylläpä on tiukkaa. Melkoisen loistava meno siis!

Keuruulta ei edelleenkään kajahda mitään, mitä ei periaatteessa olisi tehty ja varmasti paremminkin jo sen tuhannen kertaa. Siksi on jotenkin riemastuttavaa, että Lothar polkee liki samalla uralla kuin aiemminkin. Jälleen neljän tiukan, perinnetietoisen ja tyhmän garagensukuisen biisin julkaiseminen saattaa näyttää päänsä seinään hakkaamiselta, mutta tosiasiassa kyse on samasta päämäärähakuisuudesta kuin sillä suomalaisella miehellä, joka ulkomailla puhuu pelkästään suomea: jonain päivänä ne ymmärtävät. Vuosituhannen alun trendikekkuloijat jäävät edelleen Lotharin lekan alle.

Jani Ekblom

Masa Mainds: Dada-Dii
Propaganda

Lieksalainen Masa Mainds yhdistelee melankolia-vireistä suomirockia kieltämättömällä koukukkuudella Matti Päiväpuron mahtipontisesti värisevään lauluun. Tälle kahden biisin sinkuralleen yhtye on onnistunut tiivistämään kaksi radiosoittokelpoista sävellystä – akustisemman ja haikeasti kantrahtavan, komealla palikkakertsillä varustetun Dada-Diin sekä enemmän Yön hengessä särörockaava Tummaa ja sinistä -jylhäily. Toki Masojen äijämäinen imago ja pelkkä nimi karkottaa monet meikäläisen indie-kavereista, mutta mikäli yhtyeellä on kokopitkän verran yhtä hyviä kappaleita laatikossaan niin suomirockin kentille saadaan kaiken järjen mukaan uusi tekijä. Ei huono.

Ilkka Valpasvuo

Mastodontti: Kyse on ihmisestä

Sulkavalaislähtöinen, sittemmin akselille Joensuu-Espoo levittäytynyt punkrock-orkesteri Mastodontti heittää kehiin neljännen omakustanteensa. Ja varsin tymäkästi heittääkin, kolmen biisin pikkulevy kutittelee leukaperiä ihan mukavasti. Ensialkuun näyttäisi, että Mastodontin punkrockissa paino olisi yhdyssanan jälkimmäisellä puoliskolla. Avausraidan rokimpi meno kuitenkin unohtuu, kun tempon nosto saa kakkosbiisin Huoneentaulun yhteiskunta liitämään hienosti. Melodia muistuttaa jollain tasolla Sur-rurin tuotoksia. Viimeinen raita Näin sinua muistetaan repii vieläkin enemmän hardcoreksi kurottaen ehkä lätyn parhaimmaksi numeroksi. Osasyy tässä lienee siinäkin, että laulaja-basisti Simo venyttelee äänijänteitään kunnolla. Mastodontti vaikuttaisi olevan sitä parempi, mitä äärimmäisemmäksi se uskaltaa mennä. Jäämme odottelemaan jatkoa mielenkiinnolla.

Tuomas Tiainen

Nation Despair: Ruins

Kuuden biisin mittaisen pikkukiekon julkaissut Nation Despair tarjoaa metallinsa raskaana ja kuolonmakuisena. Brutaali death ei kaipaa tamperelaisten käsissä koskettimia, tai puhtaita vokaaleja, sillä orkesterin tavoitteet siintävät täysin toisissa suunnissa.

Biisit painetaan läpi kovalla voimalla ja kipaleista on pyritty karsimaan pois kaikki ylimääräinen, mikä saa soundimaailman vain raaistumaan entisestään. Suurimman osan aikaa rohkea ja kunnianhimoinen ratkaisu palveleekin yhtyettä, mutta näin paljas maisema paljastaa myös materiaalin lievän hajanaisuuden. Ideat eivät yksinkertaisesti kanna koko matkaa, vaikka yhtye osuukin useammin kuin kiskaisee hudin. Riffeille pohjautuvat kappaleet kaipaisivat pientä väritystä, on se sitten tehty lisäämällä tai poistamalla jotain. Pinnat vokalistille, jonka ääni sopii pakettiin kuin arkku hautaan, joten nyt vain teroittamaan ärhäkämpiä riffejä ja ilkeämpiä koukkuja.

Mika Roth

Purple Reckoning
Humma

Hämeenlinnalainen Purple Reckoning kertoo soittavansa elektronic deathrockia. Tällä kolmen biisin näytteellä karsinaa pitää selventää sen verran että seitsenhenkisen yhtyeen soitto liikkuu eniten paisutetun stadionindierockin parissa, pitäen sisällään myös modernin punkin kipakan poukkoilevaa otetta. Sinänsä elektron tai kuolon kanssa veljeileviä asioita en itse osaa touhussa kuulla, mutta yhtyeen sointi joka tapauksessa toimii melkoisen hyvin. Einari Stylmanin kantava mutta toteava laulu kuorruttaa keitosta hyvin. Säännöllisesti yli viisiminuuttinen biisimateriaali on tällä Humma Recordsin kolmen biisin EP:llä alusta loppuun hyvää, vaikkei sellaista selkeää hittiä nousekaan esiin. Muutamaan hetkeen parasta hämeenlinnalaissoundia mitä on korviin asti yltänyt.

Ilkka Valpasvuo

Red Industry: Spectral Cut

Oululainen Red Industry osoittaa toisella demollaan omaavansa näkemystä ja taitoa metallimusiikin saralla. Yhtyeen synasävytteisissä kappaleissa yhdistyvät tunnelmallisuus ja vauhti joukosta erottavalla tavalla. Soiledin ja Halon kertosäkeet saavat kehossa jo verta liikkeelle ja vahvimmillaan yhtye onkin näiden kertosäkeiden kaltaisten tummien tunnelmahetkien parissa. Biiseissä tuntuu olevan sen verran ideaa, että studiojälkeenkin olisi jo kannattanut panostaa. Näin valtavan ohuilla ja sekavilla soundeilla on vaikea lähteä bändiä myymään, vaikka säveltäjät kuuluuvatkin kaiken takana olevan langan päässä kiinni.

Jarmo Panula

Sadistik Forest: Promo 10

Sadistik Forest uskoo bändin itsensä mukaan alkuperäisen deathin voimaan. Oululaiselta orkesterilta löytyy jo valmiiksi työstetty pitkäsoitto, jolle etsitään vain julkaisijaa. Kiekolta napatulla kolmen biisin näytteellä bändi esittäytyykin väkevänä vääntäjänä.

Bändi osoittaa työllään kuinka tehokas muoto trio voikaan olla, kappaleiden rullatessa voimalla eteenpäin. Jäseniltä löytyy myös riittämiin taitoa, jotta raskaaseen rypistykseen saadaan tiivistettyä riittävästi voimaa. Nopeat juoksutukset ja hitaammat möyryämiset vuorottelevatkin toisiaan, avainsanan ollessa raaka. Vokaalit ovat matalataajuus hoitoa ja kitarasoolotkin näyttävät sujuvan, joten kaikki ”pakolliset kuviot” täyttyvät, vaikka pieni lisä persoonallisuudessa ei varmasti olisi haitaksi. Vahvaa perustyötä bändiltä, joka osaa asiansa ja jolla on myös selkeä visio suunnastaan.

Mika Roth

Swollen Eye View: Demo 09

Swollen Eye View on pusertanut ensimmäiselle demolleen kaksi kappaletta, jotka tippuvat aika suoraan sinne modernin deathin laariin. Soundeiltaan paketti on vaatimaton, mutta voimaltaan vastaavasti ensiluokkainen. Pohjanmaalaisten näkemyksessä death on raakaa, kosketinvapaata vääntöä, johon eivät kuulu ”NY lippikset”, kuten saatteessakin todetaan. Biisien sydän on raastavissa riffeissä, joissa voi kuulla 90-luvun alun äärimmäisimpien eurooppalaisten orkestereiden vaikutusta. Ärinää ja murinaa yhdistelevä vokalisointi on kotoisin samoilta suunnilta, tosin bändin eduksi on sanottava, että nelikko saa leivottua tutuista aineksista sentään jotain uuttakin. Seuraavaa demoa työstettäessä kannattaa satsata tykimpien soundien lisäksi myös pieneen variointiin, sillä kumpikin kappale on melko suoraviivaista mätkettä, jolla pääsee vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Mika Roth

Lukukertoja: 6871