Musta Köksä, Ville Leinonen ja Majakan Soittokunta

Tampere Film Festival on vuosien varrella – joistakin muista kulttuuririennoista poiketen – laajentanut ennakkoluulottomasti repertuaariaan oman kehysalueensa ulkopuolelle. Tänäkin vuonna musiikillista oheisohjelmaa saatiin maiskutella monipuolisilla iltaklubeilla. Tosin avajaisillan äreissä kinkereissä myös visuaalisuus oli vahvasti läsnä. Klubin lavan taakse heijastettiin parille valkokankaalle esityksiä kuvittanutta videotaidetta sekä reaaliaikaista kuvaa lavalta.

Festivaalin 40-vuotisjuhlavuoden avajaisklubin sai kunnian korkata Musta Köksä levynjulkaisukeikallaan. Paremman tiedon puutteessa voi vain arvailla, minkälainen vaikutus PMMP:n ansiokkaasti uudelleen esiin nostamalla Noitalinna huraa! –tietoisuudella oli orkesterin perustamiseen. Vaikka keikkakokoonpanon ainut huraalainen on laulaja-kitaristi Antti Tammela, orkesterin taustalta löytyy koko alkuperäinen Peräseinäjoen nelikko – ja sen myös kuulee.

Vilpittömän sympaattista pop-naivismia lastenlaulu-indieen yhdistävä, kolhosti rupsautteleva kvartetti sai varmasti uusia ystäviä - lämppäripestin mukana tulevasta pienestä yleisömäärästä huolimatta. Noitalinna-laulaja, nuortenkirjailija Sari Peltoniemen tekstit mummosta ja aasista, kärpäsestä, uroskarhusta ja köyhän unesta toivat Tammelan lakonisen ulosannin myötä hymyn huulille.

Yhtyeen puutteet olivat toki havaittavissa. Kun sävellykset luiskahtivat keskinkertaisuuden suonsilmään, edes hauskat sanoitukset eivät tarjonneet pelastavaa keppiä mihin tarttua. Yksinkertaisten laulujen sovituksellisena pelastajana hääri urkuharmonin ja koskettimien kanssa puljannut Hanna Lammi, jonka kansanmusiikkitausta toi pikanttia lisämaustetta perinteiseen kitara-basso-rummut-rokkibändiasetelmaan. Ja kyllähän ne urkukuviot noitalinnan vallihaudasta ujelsivat.

Musta Köksä mahdutti vajaan tunnin settiin biisejä myös debyyttialbuminsa RanRan ulkopuolelta. Kekkerit polkaistiin käyntiin bändille nimensä antaneella Noitalinna-lainalla ja mukana oli myös lupaavan kuuloista uutta materiaalia, joka ei ilmeisesti ehtinyt ensilevylle. Kaupallista potentiaalia bändistä on turha etsiä, mutta jos intoa riittää, niin köksäläiset ihastuttavat kuulijoitaan varmasti jatkossakin. Haapaluoman ylpeys on kuopattu, mutta sen henki ja perintö pihisee tässä Pirkanmaan nelikossa.

Henkisen Pohojam’maan kautta vastuu siirtyikin sitten kuulijalle. Savosta aikanaan Tampereelle kulkeutunut Ville Leinonen haastaa uudella albumillaan mielen syvyydet vellomaan ja mielikuvituksen ravaamaan. Majakanvartijan unen levynjulkaisukeikalla ei turhia juteltu ja laulutkin nivottiin yhteen hälyäänillä ja efekteillä, ettei yleisön kuuntelevan osan eli uneksijoiden keskittyminen hetkeksikään herpaantuisi. Eihän unessa sovi tuopin hintaa tai työpäivää pohtia.

Leinonen ja kolmihenkinen Majakan Soittokunta loivat unenomaisen tunnelman musiikin avulla häkellyttävän onnistuneesti. Eikä nyt puhuta kliseisen haahuilevasta trippailusta. ”Öljy-yhtiömainos” Lotion da Vie puhkui Jamaikan rytmejä ja rumputuleen leimahtanut Tai Vaan Toi Von Taa tykitti psykoottista punk-gospelia sellaisella intensiteetillä, että pää meinasi räjähtää musiikin ja hengästyttävän visuaalisuuden voimasta. Chansonit kuulostivat tämän jälkeen väkisin vaisuilta.

V. Leinonen ja mustat lasit –teemalla esiintyneiden (tai pikemminkin omaan maailmaansa lavalla vaipuneiden) majakkalaisten irtautuminen albumin villasukkasoundista oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Samoin toisen soittajapuolikkaan kokoaminen miehistä, jotka eivät osallistuneet levyn tekoon, mikä toi tuoreutta soittoon. Valitettavasti tämän horroksen alkua ei voinut nopeuttaa unilääkkeillä. Puoli tuntia myöhässä alkaneesta esityksestä piti herätä kesken kaiken viimeiseen yöbussiin.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tiina Malinen