Pienet – Maaliskuu 2010
Black Fly
Aiemmin nimellä Roughbone bluespohjaista rock´n´rollia tahkonneet herrat perustivat keväällä 2009 uuden bändin nimeltään Black Fly. Likaista ja karheaa rokkia veivaava nelikko ei neljän biisin näytteellään juuri armoa anna tai kysele vaan paahtaa menemään joskin tuhnuisilla soundeilla niin menevällä betonirekalla. Eli demoksikin demomainen äänimaailma sopii toisaalta hyvin kokonaisuuteen; silti etenkin laulunauhoituksiin voisi jatkossa koittaa saada enemmän soundillista eloa. Kellari on viihdyttävä ympäristö vain tiettyyn rajaan asti. Kuinkahan paljon kokonaisuus mahtaa soida kirkkaammin livenä?
Biisikynän puolesta Kärpänen ei esittelee mitään hirveän omaperäistä tai erityisen esiinnousevan koukukasta. Toki vaikkapa Take Your Down rullaa hyvin ja ravistaa niskaansa jykevän uhmakkaasti, mutta se viimeinen pisara nostamaan sen massasta, se uupuu. Muun materiaalin kanssa sama ongelma vaivaa – sinänsä rockituksessa on ihan hyvä draivi mutta omaa persoonaa Black Flylle ei kasva. Paras yksittäinen veto on plätyn viimeinen äkäinen viritys Shot Down (And Left To Rot). Kokonaisuutena siis aika perusrupurockitusta äreällä laululla ja dieselveturin ketteryydellä.
Ilkka Valpasvuo
Cardiac Catalyst: Alter Ego
Länsi-Suomen suunnilta ponnistava nelihenkinen rockyhtye
Cardiac Catalyst lähestyy mukavalla kahden biisin sinkulla. Mukavalla siksi, että paketti on kiitettävän kasassa. Musiikissa tuntuu nykyaikaisen retroilevamman rockin á la jonkun
Kings Of Leonin vaikutus sekä viimeisen vuosikymmenen pinnan läheisyydessä viihtyneen emoilun painolasti. Vauhdikkaampi kaksikosta, sinkun aloittava
Alter Ego, voisi olla
Disco Ensemblen näkemys jostain jo mainitun sukulaisyhtyeen biisistä, kun taas b-puoli, radiossakin soinut
Apply The Exception, tuntuu niin kovin tutulta mutta ei ole sitä kuitenkaan.
Eli: kaksi melodista, punkkaavaa ja tunnelmallisen tarttuvaa rockbiisiä, jotka eivät ole maailman omaperäisimpiä mutta joista välittyy yhtyeen runsas keikkailu. Perusjutut ovat siis enemmän kuin mallillaan, ja enää täytyy saada biiseihin teroitettua se omalaatuisin terä, niin saadaan homma siihen viimeiseen vaadittavaan nousuun.
Jani Ekblom
For The Imperium: This Is Chaos, Baby! (EP)
Kotimainen
For The Imperium jatkaa kolmannella omakustanteellaan oman luovan hullun tiensä kulkemista niin kuin joku
Faith No More aikoinaan. Musiikillisestikaan ei olla välttämättä kovin kaukana tästä taannoin paluuta lavoille virittänneestä jenkkipumpusta: tyylejä yhdistellään rohkeasti, mutta kuitenkin niin maltillisesti että kokonaisuudessa pysyy pääosin edes jokin tolkku.
For The Imperiumin metallikarsinaan päätyvä musiikki on progressiivista ja poukkoilevaa – äkkipikaisesti ja vauhdilla. Siinä on kuitenkin myös melodioita ja unenomaista tarttuvuutta, ja nyt jo enemmän kuin edellisellä EP:llä. Silloiset flirttailut mustan rytmimusiikin tai keskieurooppalaisen konemusiikin kanssa ovat nyt poissa, mutta mukaan on eksynyt liki tyylipuhdas MTV-slovari. Ja mikäs siinä: hyvin tuotetun kuvan itsestään jättävä julkaisu sisältää edelleen For The Imperiumin parhaan puolen, täydellisen yllätyksellisyyden. Vauhti, turpaanveto, hissuttelut ja vinguttelut ovat kaikki tasavertaisen kotonaan näillä biiseillä eikä taida olla mitään, mitä tämän yhtyeen musiikillisessa visiossa ei suvaittaisi. Hyvä niin, menestystä odotellessa.
Jani Ekblom
Intervention: Words Of Violence
Pohjoisemmasta Suomesta ponnistava thrashviisikko
Intervention lähestyy kolmibiisisellä, joka liikkuu suoraviivaisesti mutta silti yllättävän monipuolisesti perinteinen thrash metal kirkkaana johtotähtenään. Promo etenee kokonaisuutena kuin juna eikä riffeissä ole sitä yleistä, väkinäiseltä tuntuvaa raskautta. Sooloissakin on onnistuttu. Murinassa mennään ehkä vähän vaihtelevasti onnistuen ja biiseissäkin on vielä kirjoittamista sen terävimmän osaamisen esiintuomiseksi. Mutta kolmen biisin kiitettävässä vaihteluvuudessa on ainakin allekirjoittaneen makuun rutkasti sitä perinteisemmän thrashin hyvää meininkiä. Vähempää ei tietenkään
Megadeth -coverbändissä soittaneilta odottaa voisikaan. Ja hieno kansi, hei!
Jani Ekblom
Joni Fred: Out Of The Silence
Useita demoja tehtailleen ylöjärveläisen kitaristin tuorein tuotos tarjoilee kahden kappaleen verran vilkasta instrumentaaliheviä hieman
Helloweenin ynnä muun teutonitoiminnan hengessä. Levystä sinänsä on hankala löytää mitään erityisen kiinnostavaa, mutta todettava on
Joni Fredin kunniaksi, että eipä ärsyttävyyskäyräkään korkealle pääse nousemaan. Biiseissä on melodiakoukkuja riittämiin, ne tuntuvat kestoltaan sopivilta ja pieni annos uppoaa tyylisuuntaa karsastavaankin kuulijaan ihan mukavasti, kyse kun ei ole varsinaisesta tilutusmasturbaatiosta.
Vähän toheloista midirummuista ja kansitekstien huolimattomuuksista tekisi mieli napista, mutta mitä suotta. Out Of The Silence on pikemminkin bändiä etsivän muusikon käyntikortti kuin viimeisen päälle värkätty yhtyeen tyylinäyte - ja on sellaisena ihan kelvollinen.
Aleksi Leskinen
Roadside Story: Bulletproof (EP)
Roadside Storyn Myspacen kärkikavereita katsellessa voisi helposti kuvitella musiikkinsakin olevan klassisen perinteinen hard rock. Vaan ainakin alun perusteella tällä seitsenbiisisellä on kyse jostain ihan muusta. Introalun flamenco-skebailun jälkeen kuulolle lyödään biisi, jonka alku on kuin suoraan suomirock-biisikirjasta, mutta jonka lo-fi-henki yhdistettynä poppunkmaiseen ”koukku ensin, keinot sitten” -mentaliteettiin jopa toimii!
Mutta se, kuten moni muukin EP:n biiseistä on ilmeisesti tehty kitarasooloa ajatellen, ja tämä jos mikä on äärimmäisen tylsää. Esimerkiksi
Euphoriassa ja
All The Timessa viehättää se kotikutoisuus, josta ei tule mieleen vähempää kuin kuningas
Neil Young Crazy Horseineen. Parhaaksi esitykseksi nousee
On The Road Again, akustinen ja vähän outo tunnelmointi, joka tuntuu vanhanaikaiselta ja toimii todennäköisesti juuri siksi. Mutta kokonaisuuden kannalta tällä nuorella bändillä on mukavasti kaikki palaset vielä vähän levällään, ja useiden tyylien läsnäolossa tuntuu lähinnä oman jutun hakeminen. Vinkki: maailma ei tarvitse lisää
Gunnareita ja
Velvet Revolvereita – ainakaan yhtyeistä, jotka osaavat muutakin.
Jani Ekblom
Romantiikan Kapellimestari: Ratassydän (EP)
Rumankomealla nimellä varustautunut helsinkiläinen
Romantiikan Kapellimestari tuntuu nelibiisisen EP:nsä alusta asti olevan hyvin läheistä sukua
Kotiteollisuudelle. Tai ainakin sille vuosituhannen alun Kotiteollisuudelle jonka tunnen, uudemmasta en edes välitä. Eli raskaamman luokan suomirock on homman nimi, ja kyllä tämä riffittelynsä ja tunnelmanluomisensa puolesta toimii oikein hienosti – potkua riittää ja muniaan saa varoa. Viimeiseksi biisiksi valikoitunut
Mana Mana -laina
Elämä on murheen laakso osoittaa kuitenkin kuinka pitkä matka Romantiikan Kapellimestarilla on omilla sävellyksillään vielä kuljettavanaan.
Jani Ekblom
Sunnuntaikomitea (EP)
Mitä tulee jengille mieleen yhtyeestä
Red Hot Chili Peppers? Minulle ainakin vahvin kuva on se funkin ja punkin sukkamunainen risteytys, ei ehkä ihan alun pahin kohellus muttei myöskään myöhempien aikojen siirappinen aikuisrock. Tikkurilalainen
Sunnuntaikomitea ammentaa Peppersien munakkaasta kaivannosta, enemmän kuitenkin sieltä funkin kuin punkin puolelta. Erinomaisesti funkin potkivuuden taitava poppoo hyödyntää hyvin sekä mies että naislaulajaa, miespuoli
Pekkasen äänen ollessa suorin viiva RHCP:iin ja bändin solisti
Anthony Kiedisiin.
Viiden biisin EP:llään kuusikko seikkailee mukavan poukkoilevasti kaahaillen. Wah wah ja bassonytke pistävät niskan ja lanteen liikkeelle eikä yhtye sorru pelkkään apinointiin. Esimerkiksi
Every Coughin laiskan kiero kantrahtavuus sopii kokonaisuuteen hyvin, siinä missä potkivat
Monochronic ja
Ignorance sekä slovarimpi
Stalling ovat ehkä hiukan liikaa Peppersiä. Suotavaa olisikin että Pekkanen koittaisi hiukan päästä eroon pahimmista Kiedis-maneereista, ettei yhtye leimaudu pelkäksi perävaunuksi. Sen verran hyvää biisimateriaalia ja sulavaa kohkausta kuusikolla on EP:llään että moinen kohtalo olisi sääli. Ehkä sitä vaikuttajiin listattua
Beckiä voisi hyödyntää enemmänkin ja viedä touhua enemmän kokeilevaan suuntaan tai toiseen. Toki jos se tarkoittaa koukkujen ja sulavuuden uhraamista niin sitten on parempi keksiä jotain muuta. Ensikosketuksena oikein hyvä, vaikka mainittuja karikkoja reitillä väijyykin.
Ilkka Valpasvuo
The Firsts: Tenby
Ei liene sattumaa, että
The Firsts polskii hyvin brittiläisissä tunnelmissa, kun yhtyeen keulilla laulaa eteläisestä Walesista ja tarkemmin Tenbyn kylästä Suomeen saapunut laulaja
Tom Morgan. Leikkisästi Walesin uudeksi tiikeriksi kutsuttu Morgan laulaa hyvin perisuomalaisen brittiläisesti, mutta
Tom Jonesin karismaan on melkoisesti välimatkaa ja hyvä niin.
Morgan sopii nimittäin näin paremmin The Firstsin loppukolmikon luomaan, melankolishenkiseen brittipoptunnelmointiin, jossa liikutaan jonkun
Lemonatorin ja
Manboyn väliin jäävässä ryteikössä. Toisin sanoen homma toimii, ja vaikkei biisikynä välttämättä ole ollut terävin mahdollinen, on tarjolla tarpeeksi koukkua, jotta sisällöstä nauttiminen mahdollistuu.
Asko Keräsen avulla tuotettu ja miksattu kaksibiisinen sinkku myös kuulostaa juuri niin hyvältä kuin sen pitääkin, jotta se saisi radioaikaa.
Jani Ekblom
Vihreä maa: 2010
Desibelin
valokeilaankin asti nostettu, iloista suomenkielistä poprockia soittava joensuulainen
Vihreä maa pistelee uuden vuosikymmenen kunniaksi kuuden biisin demo-EP:n ilmoille. Iloisen riehakas soitto-ote,
Tatu Kaihua pirteä laulu ja toimiva biisikynä leimaavat edelleen viisikon soittoa ja jos ei juttua olisi jo tehty niin sitä varmaan viriteltäisiin nyt. Mutta ehkä odotellaan sitä pitkäsoittokantaan siirtymistä ensin…
Iloisen kesäinen ilme ja reipas ote tuovat ripauksen kevättä hankien ja pakkasten keskelle eikä avausraita
Rakastellaan tarjoama ajatus ole myöskään huono tapa viettää aikaa vihreämpää maata odotellessa. Jos verrokkeja haluaa Vihreään maahan yhdistää, niin kepein
Egotrippi ja reippain
Limonadi Elohopea pitävät ja pitivät ainakin sisällään samanlaista kepeyttä ja sulavaa poprockitusta. Näistä kuudesta biisistä vahvimpaan liitoon nousevat aurinkotuolissa köllöttävän laiskasti svengaava ja mukavan irtonaista melankolia-vastapainoa tuova
Siksi, egotrippimäisen lunki
Osoite sekä levyn limonadielohopeamaisesti kompasteleva, komeaan kaareen asti haikeasti taipuva päätösraita
Ääriviivat. Koska muukaan materiaali ei sen kummemmin notkahtele, on usko Vihreään maahan edelleen vahva. Hyvää pullaa.
Ilkka Valpasvuo
Warceremony: Altars of War
Soul Terror -nimellä vakuuttanut oululaiskokoonpano ulostaa nyt ensimmäisen demonsa
Warceremonyna. Tämän kolmibiisisen death- ja heavy-mätkeen perusteella yhtyeen tekemisen taso on nimenvaihdoksen ohessa laskenut. Maltillisella old school -otteella etenevä bändi onnistuu luomaan iskevää kuvaa itsestään pelkästään räyhäkkäällä avausraidalla
My Dominion.
Vaikka demon tarttumapinta tuntuukin olevan vain parin hassun riffin varassa, paljon menee raakilemaisten laulusuoritusten ja suttuisten soundien piikkiin. Kehno autotallisyljeskely sekä tarpeettomat ja ontuvat puhtaat osuudet leimaavat bändin sointia pahasti ja äänityksen taso imee toiminnasta loputkin simat. Paljon on vielä tehtävää.
Jarmo Panula
Lukukertoja: 7206
