14.02.2010
Kansainvälinen mimiikkafestivaali tarjosi kokeellista henkeä ja surrealistista ilmaisua.
Englanninkielisessä teatterissa tulee ajoittain vastaan termejä, joita ei pysty ratkaisemaan viekkaalla suomalaisella päättelyllä. “Panto” ei esimerkiksi ole pantomiimia, vaan se on jokajouluinen näytelmäperinne, jonka juuret ovat kiinni Commedia Del arte -perinteessä sen muuttumattomien roolityyppien johdosta. “Mime” ei myöskään tarkoita pelkästään kasvomaalattuja baskeripäitä, vaan se sisällyttää itseensä suunnattoman visuaalisen ja fyysisen teatterin kirjon. Yhteistä pantomiimiin on siis vain ilmaiseminen ilman sanoja.
Noin vuosi sitten näin Lontoossa, Lyric-teatterissa Gecko-työryhmän version Nikolai Gogolin Päällystakista. Se avasi silmäni täydellisesti. Esitys räjäytti auki pölyttyneen teatteritietouteni arkun. Sovitus yhdisteli valoja, keholla ilmaisua, saksalaista ekspressionismia ja elävää musiikkia niin vahvasti, että se sytytti kiinnostukseni teatteriin uudelleen. Saatuani aikoinaan yliannostuksen suomalaista realismia olivat uudet vaihtoehdot erittäin tervetulleita.
Lontoon kansainvälisen mimiikkafestivaalin (13.-31.1.2010) ohjelmisto tulvi samankaltaisia esityksiä kokeellisella hengellä ja surrealistisella ilmaisulla varustettuina. Ensimmäinen esitys, jota pääsin katsastamaan oli Collectif Petit Travers -ryhmän esitys, Pan-Pot. Esitys oli kolmen jonglöörin elegantti ja taidokas ilotulitus. Tarinasta ei esityksen yhteydessä voida varmaankaan puhua kun pallot toimivat enemmänkin muuttuvina metaforina ja koska abstraktille kohtauksille ei juurikaan anneta minkäänlaista kontekstia.
Lisztin, Mozartin ja Beethovenin sulokkaisiin sointuihin sovitettu esitys ja hienovaraisesti toteutettu valosuunnittelu olivat molemmat tarkaan harkittuja, vaikka kaikki voi mennä myös pieleen. Miehet nimittäin kertoivat jalkeenpäin, että heti alusta alkaen he tiesivät pallojen putoilevan. Heitot tapahtuvat ajoittain niin valtavalla nopeudella ja virhearviointejakin sattuu. Jälkeenpäin oli myös mielenkiintoista kuulla säestäjä Aline Piboulelta, että kun esityksessä sattuu mokia ja pallot putoilevat, mukautuu myös hän musiikillaan esitykseen. Joskus hän kertaa tietyn kohdan kahteen kertaan tai sitten soittaa sen hitaampaa tai nopeampaa esitystahdista riippuen. Toisin sanoen hän kirjoittaa uudet version klassikkosävellyksista painovoiman oikkujen näin käskiessä.
Kaiken kaikkiaan esitys sai rakennettua kohtausten välille hienon harmonian että kokonaisuus soljui vaivatta. Vaikka miehet esiintyivät suureksi osaksi selin yleisöön, saivat he rakennettua hahmoihinsa huumoria ja charmia, jota kuitenkin rikottiin välillä Gyorgy Ligetin riitasoinnuilla. Myös seuraavan illan esitys oli Thamesin rannalla sijaitsevassa South Bank Centressä, mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut eleganssia vaan jotain täysin päinvastaista.
Espanjalaisen Circus Klezmerin esityksessä yleisö otettiin vastaan jo kun se vielä odotteli teatterin ulkopuolella sisäänpääsyä. Esityksen ohjaaja, joka myös esitti koheltavaa kylähullua, teki viuhtomisellaan selväksi, että nyt ei seurata vakavaa draamaa. Mies juoksi teatterissa penkkirivien välissä, repi naisia lähemmäksi lavaa ja muuten vain kiusoitteli kaikkia huono-onnisia. Samalla yhtyeen viulisti säesti yleisön saapumista katkonaisilla sakeilla. Esityksen peruskonteksi on, että maalaiskylä valmistautuu häihin, mutta kylähullu hukkaa sormukset. Muuta esityksen ymmärtämiseen ei sitten tarvitakaan.
Suurimmaksi osaksi liike ja musiikki puhuivat puolestaan. Esityksen sirkustemput toteutettiin lavan keskellä yhtyeen soittaessa lavan perältä. Kokoonpano käsitti lyömasoittajan, klarinetistin, viulistin ja hanuristin eli klezmerin neljä peruspilaria.
Esityksessa kuultiin paljolti iloittelevaa klezmerhumpaa ja mm. Laila Kinnusen tulkitseman Sä kaunehein oot, joka on tietenkin juutalaisen Sholom Secundan saveltama Bei Mir Bistu Shein (pikkuinen klezmer-fakta Desibelin innokkaimmille lukijoille). Yksi sykähdyttävimmistä hetkistä oli kuitenkin morsiamen akrobatia pystysuoralla narulla haikean mollimelodian säestämänä. Eleganssia, mutta silti omassa sarjassaan.
Kahdessa esityksessä liikkeen ja musiikin harmonia ja yhteistyö oli vertaansa vailla. Molemmissa esityksissä tärkeää oli livesäestys ja esityksen tapahtuma-aspekti. Musiikki ei siis kuultu vain taustanauhalta, vaan se oli osana yleisön kokemaa hetkeä. Livenä musiikki resonoi esiintyjien kanssa aivan omalla tavallaan vieden katsojan klezmer-kylän pyörteisiin tai metaforisten pallojen vietäväksi. Ja molemmat mahtuivat “mime”-sanan alle!
Teksti: Otto Kylmälä
Kuvat: www.mimefest.co.uk
