Helmi-festivaali: Sami Kukka / Tampo ym.

Näkemyksellisellä julkaisupolitiikallaan viime vuosina maan kiinnostavimpien pienlevy-yhtiöiden joukkoon noussut Helmi Levyt otti Vakiopaineen haltuunsa kahden illan ajaksi perjantaina 5. ja lauantaina 6. helmikuuta. Lähtökohdat minifestivaalille olivat osuvat: kuukautena helmi-, paikkana lafkan väelle rakas baari, sekä esiintyjälistalla sopivasti tosistaan poikkeavia vaihtoehtonimiä Helmen huolella kasvaneesta katalogista.

Perjantai-illan musisoinnin polkaisi käyntiin Inariveljet. Joose Keskitalon ja Arwi Lindin tähdittämä nelikko ei juuri kosiskellut loppuunmyydyn baarin yleisöä, vaan keskittyi työstämään hypnoottisia kansanlaulujaan varsin sisäänpäinkääntyneesti. Kappaleet rakentuivat mantramaiselle jumitukselle ja komealle stemmalaulannalle, jota veljet säestivät mm. viululla ja bassolla. Kokonaisuutena hiukan etäiseksi jäänyt esitys saavutti kliimaksinsa erään tyypillisen pitkäkestoisen Inarin suolla soutelun lopussa, jossa koko orkesteri päätyi visertämään mitä erilaisimpia pillejä. Kolkot ja koomiset mielikuvat sekoittuivat keikan aikana muutenkin.

Tampo valtasi lavan astetta rehvakkaammin kolistellen kanisteria. Puumaskeihin ja suoja-asuihin sonnustautunut kolmikko ei silti ollut liikkeellä villitsemistarkoituksissa. Itse asiassa bändin vahvan visuaalisen ulosannin ja soitannon vaatimattomuuden välille muodostui hienoista ristiriitaa. Haitari ja koskettimet vaihtelivat junnaavan instrumentaalifolkin päärooleissa, mutta itse Tampo jäi paikoin illanvieton taustabändin asemaan. Toisaalta juuri näkymä, jossa jonkinlaisesta hilpeästä ydintuhosta selvinneen näköiset kaverit veivaavat pelkistettyjä kulkujaan perjantaisen kaljanjuonnin taustalla, tuntui outoudessaan perustellulta.

Jos perjantaita hallitsi tarkoituksellisestikin tietty staattisuus, rakentui Helmi-festarien toinen päivä selvemmän dynamiikan varaan. Ensimmäisestä näytöksestä vastasi Sami Kukka kitaroineen. Kukan hento folk luonnollisesti kärsi muita esityksiä enemmän baarin taustahälystä, mutta artistia itseään tämä ei ainakaan näkyvästi haitannut. Sen sijaan mies onnistui laulu toisensa jälkeen upottautumaan asiaansa ihailtavalla herkkyydellä, mutta myös dynamiikan tajua osoittaen. Etenkin uusimman Menen veteen -albumin kohokohdat Huijari ja Kuka kynsi minun aivojani yhdistivät komeasti haurauden ja repeämät. Encorena vedetty Intian tuuli päätti keikan pysäyttäviin tunnelmiin.

Varhaisen soittoajan vuoksi moni missasi Kukan hienon esityksen. Toisaalta aikataulutuksessa oli käytetty pelisilmää, sillä loppuillan ahtaudessa trubaduurista olisi tuskin kuulunut paljoakaan. Väkeä olikin valunut paikalle jo huomattavasti enemmän kun Tuulenkantajat aloittivat osuutensa. Kokenut kansanmusiikkiryhmä kertoi esiintyvänsä ensi kertaa Vakiopaineessa. Miesten olemuksessa ja välispiikeissä oli muutenkin havaittavissa tiettyä jännittyneisyyttä. Kalevalainen etno soi kuitenkin ammattitaidolla, joskin muinaissuomalaista musiikkiperinnettä tuntemattomille tarttumakohdat tahtoivat jäädä hiukan vähiin. Melodialinjat ja nykivät rytmitykset loivat hauskasti mielenyhtymiä Tasavallan Presidentin ja Pekka Pohjolan kaltaisiin suomiprogen suuruuksiin. Ja muistivatpa Tuulenkantajat ainoana mainita saamelaisten kansallispäivästä, jota lauantaina vietettiin.

Roudaustauon jälkeen ilta ja koko festivaali sai huipennuksensa. Viimeisenä lavalla astellut Jaakko Laitinen & Väärä Raha nimittäin tuli, näki ja voitti. Yhtyeen slaavilaisittain sävyttynyt kohtalokas vyörytys tempaisi yleisön mukaansa kertaheitolla. Vakiopaine muuttui tanssilattiaksi kahdessa kerroksessa Laitisen ja kumppanien piiskatessa menoa jatkuvasti kovemmaksi. Trumpetti ujelsi ja pystybasso pompotti, mutta illan todellinen kuningas oli solisti J. Laitinen, jonka pukucharmi yhdistettynä hämmentävän vahvaan lauluääneen tuskin jätti ketään kylmäksi. Jos biisimateriaalissa olikin havaittavissa tiettyä yhden tempun toistoa, peitti bändin ilmiömäinen esiintyminen ja kyky aktivoida yleisöä heikkoudet alleen. Nyt oltiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuloksena hurmos.

Kokonaisuudessaan Vakiopaineen Helmi-iltamissa vallitsi välitön, lämmin ja kiireetön tunnelma. Tällaista lisää, nimittäin väljästi teemallisia minitapahtumia festarikesän ylivallan ulkopuolelle.

Teksti ja kuvat: Antti Hurskainen