Pienet – Helmikuu 2010
Crimson Crow
Seinäjokelainen Crimson Crow on hevahtavasti jykevää hard rockia soittava viisimiehinen yhtye. Vaikutteet kulkevat Whitesnakestä Purpleen ja Maidenistä Zeppeliniin. Toimintavuosia on ehtinyt kulua reilut kaksi ja ruodittavana oleva demotus on nähtävästi yhtyeen ensimmäinen laatuaan. Sille onkin kasattu sitten kaikkiaan kuusi raitaa, jossa todellakin mennään sellaisella kaavalla johon pystyy mieltämään kaikki mainitut esikuvat. Jykevän mutta menevän poljennon päällä kaksi kaahaavaa kitaraa ja Erno Paanasen karhea laulu paahtavat ihan kelvosti menemään mutta persoonan kanssa ollaan hakusessa. Tätä ei nimittäin oikein mikään nosta esiin jykevämmän hardrockin valtaisasta suosta, vaikka perusasiat ovat sinänsä ihan tiukasti paketissa. Käytetyt elementit ovat tuttuja ja turvallisia eikä biisikynä vielä koukuta sen kummemmin. Kiitosta täytyy toki myös jakaa – viisikko osaa hienosti hyödyntää myös hieman kevyempää ilmettä ilman että vauhti kärsii siitä sen kummemmin. Mahdollisuuksia siis toki on, mutta isompien saappaiden täyttäminen vaatii melkoista terävöitymistä.
Ilkka Valpasvuo
Decended: Rock Till The Dawn (EP)
Joensuussa vaikuttava ja nuoreksi itseään kutsuva metalliyhtye
Decended ammentaa soppansa suurimmat makupalat 80-luvun metallista, mutta on mukaan eksynyt mausteita matkan varrelta muualtakin. Nelibiisisestä promosta kuulee, että yhdessä on soitettu paljon ja todennäköisesti myös kuunneltu. Hauskasti perinteisempään heavyilmaisuun on saatu ympättyä mm. intialaishenkisiä fiilstelyjä, mutta mitään kuriositeettiosastoa Decendedillä ei ole tarjota.
Jollain tavalla yhtyettä kuvaa hyvin se, että laulaja
Tony on
Tarja Turusen pikkuveli: vakuuttavassa äänessä löytyy sekä ylhäältä nipistävää että alhaalta puristavaa ja yhtyeenkin melodisessa hevissä on paljon yhtymäkohtia nais-Turusen entisen yhtyeen alkupuolen tuotantoon. Ja kyllähän tämä toimii, jos tarkasti soitettu, turhankin tuotettu ja melodinen klasarihevi pienillä ajantasauksilla on juttusi.
Jani Ekblom
Disease of the Nation: The Dawn of the Dead Age
Lappeenrantalaisen
Disease of the Nationin kuuden kappaleen demo luo toivoa suomalaiseen metalliin ennakkoluulottomuudellaan. Moneen suuntaan ja tyyliin kurkottava sekametalli on toimivinta kotimaista raskaan sarjan musiikkia miesmuistiin. Grindista pop-melodioihin ja takaisin risteilevät kappaleet tuovat luonnollisesti mieleen
System of a Downin, mutta Disease of the Nationin ote on astetta rosoisempi ja ääripäät ovat vielä kauempana toisistaan kuin armenianamerikkalaisilla.
Yhtyeen kolmannen äänitteen kuvaaminen demoksi on pienoinen vääryys, sillä miksauksesta ja masteroinnista vastaavat huippunimet ja kaikenlainen amatöörimäisyys on tiessään. Demoksi yhtye The Dawn of the Dead Agea tahtoo kuitenkin kutsua, joten tätä kunnioitettakoon. Jonkinlaista tietoista vaatimattomuutta on havaittavissa myös siinä, ettei yhtye mainosta yhteyksiään erääseen lemiläiseen metalliretkueeseen. Ei Disease of the Nation minkäänlaista vetoapua tarvitsekaan, vaan pärjää hyvin omillaan.
Kappaleet ovat vahvoja kautta linjan ja mielenkiintoisia yksityiskohtia riittää useammankin kuuntelukerran tarpeisiin. Jos jotain negatiivista demosta pitää löytää, niin pientä tankeroenglantia on havaittavissa. Varsinkin
Josef-kappaleen puheosuus pistää hieman kielikorvaan. Myös yhteiskuntakriittisissä sanoituksissa olisi mahdollista päästä asteen syvemmälle tasolle. Näistä moitteista huolimatta Disease of the Nation on enemmän kuin valmis astumaan isommille pelikentille.
Tommi Saarikoski
Ducks With Helmets: Kings Of Rock´n Roll
The
Hellacoptersin jättämää tyhjiötä paikkaamaan perustetun
Ducks With Helmetsin voisi kuvitella olevan yhden asian yhtye, jonka agenda selviää julkaisun ja jäsenten nimistä.
Angus Patterson,
Magic Johnsson,
Snake Baker ja
Randall Sixstring tuskin voisivat soittaa muuta kuin melko perinteistä kaduilta haisevaa rockia. Osin näin onkin, mutta ikävästi on kuitenkin puhtaanapitolaitoksen pojat ehtineet apajille ensin, kun julkaisusta välittyy rajuimmillaankin vain vettyneen kajaalin tuoksu.
Radio Novan vastaisuuttaan saatteessa mainostava yhtye on kyllä asiansa osaava. Kolmebiisinen demo on vauhdikas ja se osoittaa että ainakin genren ominaispiirteet on omaksuttu mukavasti. Poljento vipatuttaa jalkaa, kokonaisuuden sekaan on saatu ympättyä pieniä paloja punkista krautiin, ja sovituksissa on miellyttävää vaihtelua torvineen ja pianoineen. Kahdesta biisistä jää kuitenkin suuhun kovin prosessoitu maku – sellainen joka sopisi juuri sinne radioihin. Se kolmas biisi onkin yhtyeen näkemys nerokkaan
Lee Hazlewoodin mainiosta
These Boots Are Made For Walkingingista, mutta siitä ei jää kuin juosten kustu fiilis. Ihan kiva.
Jani Ekblom
Fallmost: Uncut (EP)
Turkulainen kuusijäseninen
Fallmost on lainannut kaavansa popilta, syntikkansa uudelta aallolta ja kireähkön yleissoundinsa metallilta. Näiden avulla on synnytetty viiden biisin verran oikeastaan melko hauskaltakin kuulostavaa melodista rockia.
Agneta Tuohiojan vahvalla äänellä etenevä viisibiisinen on energinen ja välillä turhankin turboahdetulta tuntuva paketti, joka voisi toimia parketille yllyttävänä tanssirockina ja iisimpänä radiomatskuna sekä eeppisyyttä hakevana tunnelmarunkkailuna. Toisin sanoen, biisit itsessään ovat oikein mainioita, mutta kokonaisuus yrittää samanaikaisesti olla turhan monta eri juttua. Positiivista on kuitenkin se, että melodisuus, synkeys ja tarttuvuus löytyvät jo nyt tältä vasta syksyllä 2009 perustetulta yhtyeeltä.
Jani Ekblom
Kuvatus: Kalpea kuulas (EP)
Metallinen
Kuvatus koostuu
Toinen aalto -yhtyeestä tutusta kaksikosta
T. Ahoniemi ja
H. Helin. Melodista ja paikoin vallan tunnelmallista metallia vääntävä tamperelaisyhtye on parhaimmillaan, kun se antaa musiikkinsa vapaasti luoda oman maailmansa: kosketinpainotteiset hetket ja bläkkiksen sekä dark metalin kanssa flirttaileva fiilistely toimii huomattavasti paremmin kuin kaksikon mutkikkuutta hakeva mutta hankalan yksioikoiseksi jäävä riffittely.
Reiluun kahteenkymmeneen minuuttiin venyvä kolmibiisinen tuntuisi kaipaavan ennen kaikkea tiivistystä: itseään toistavat riffit ja melkein väkinäinen venyttely toimii lähinnä tarkoitustaan vastaan. Avuksi ei ole soundeista, jotka aluksi tuntuvat viehkeästi vinoilta. Kun päivän verran kulkee pää kenossa luulee aamupäivällä vielä saaneensa kaikkeen uuden näkökulman, mutta viimeistään iltapäivällä on saavuttanut varmuuden sille, että jotain on pielessä. Laulusuorituksista kuitenkin kiitosta, niissä vakuutetaan kun vakuuttaa pitää.
Jani Ekblom
Mors Subita: Sound Of Spite (EP)
Vuonna 2002 perustettu oululainen
Mors Subita ja sen uusin nauhoitus osoittaa ainakin sen ettei yhtyeen muodostava viisikko ole turhaan soitellut yhdessä viimeistä seitsemää vuotta: tukka heiluu ja turpaan tulee melkein 25 minuutin ajan, ja sehän on jo vallan mainio meriitti tällaiselle melodista death metallia soittavalle yhtyeelle.
Allekirjoittaneella ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista Mors Subitan aiempi materiaali on, mutta ainakin tämä viiden biisin paketti vakuuttaa ja viihdyttää. Huomionarvoisinta kokonaisuudessa on se, että riffit todella svengaavat ja aikaansaadun grooven ansiosta metallia liian usein vaivaava pökkelö jäykkyys loistaa poissaolollaan. Mukavan monipuolinen ja hyvin melodinen yleisilme ei kuitenkaan peitä sitä, että rankkuuttakin löytyy. Parhaimmalla tavalla nämä kaksi puolta yhdistyvät EP:n päättävällä
For The Enemiesillä. Toimii.
Jani Ekblom
NHL95: Love Hurts
Melkoisen rujoilla kotimankkanauhoitus-soundeilla paahtavaa kipakkaa mutta poppista säröpunkkia neljän biisin verran paketoinut helsinkiläinen
NHL95 herättää sekä hyviä että kehitettäviä ajatuksia. Nelikolla on hyvä energia ja tekemisen meininkiä ei peitä edes melkein luokattomat nauhoitussoundit. Rujous on sinänsä ihan hienokin elementti, mutta etenkin laulun kohdalla tämä kuulostaa pelkästään keskeneräiseltä. Mikä on harmi, sillä vasta vuoden verran kohtapuoleen yhdessä soitelleella bändillä riittää iskua niin harmittoman positiiviseen kohellukseen
Those Fistsillä, raukeammin pölhöllä
Speedillä kuin räkäisemmän kipakalla
3515 Penalty Minutesilla sekä oikeasti komean kiireettömän tummasyisellä
San Franciscoolla. Ihan liikaa kuulee bändejä joilla on alusta asti soundipalikat järjestyksessä mutta biisikynässä turhan tylsä terä. Ei Änäriysivitonenkaan vielä esimerkiksi
Jaakko & Jaytä hakkaa biisinteossa, mutta noin vajaa vuoden vanhaksi bändiksi tässä on kyllä jo kipinää. Eli ei muuta kuin panostusta vielä sovituksiin ja tekniikkaan niin saattaapi olla että tästä kuullaan vielä.
Ilkka Valpasvuo
Routakehä: Ihmisyyden illuusiot
Laitilalainen
Routakehä ilmoittaa saatteessaan kappaleidensa soivan
In Flamesin,
Bullet For My Valentinen ja
Mokoman hengessä. Vertailukohdat ovat kovat alle 20-vuotiaille nuorukaisille, jotka esittelevät tässä vasta ensimmäistä demojulkaisuaan, mutta onneksi yritystä, kunnianhimoisuutta ja omistautuneisuutta bändillä tuntuu riittävän. Omien sanojensa mukaan neljästä kuuteen kertaan viikossa treenikämpälle kokoontuva pumppu on nähnyt sovitustyössä selvästi paljon vaivaa, eivätkä biisit sävellyksellisestikään aivan vähäisistä palikoista rakennu. Kolmibiisisen avaava
Omenat onkin jo erittäin vakuuttava tekele vahvan kertosäkeen jäädessä mieleen.
Laulusuorituksissa on kuitenkin vielä melkoisesti petrattavaa vokalistin vaarattoman räkimisen levittäessä varjoaan koko yhtyeen tekemisen ylle. Vaikka lauluosastolla pyritäänkin vaihtelevaan ilmaisuun, laulajan äänenkäytössä on vielä enemmän yritystä kuin voimaa ja karismaa. Kokonaisuutena Routakehän esikoinen ei ole aivan väkevimmästä päästä, mutta näin lujasti motivoituneelle yhtyeelle terve kehitys tuo biisilistalle varmasti lisää omenoita. Kiitokset myös hyvästä, erottuvasta kielivalinnasta, vaikka sanavalintojen puolesta mennäänkin sieltä, mistä aita on stam1naisin.
Jarmo Panula
Suicide Legacy: Suicide Deadline
Savonlinnalaisen
Maran ympärille kasautunut
Suicide Legacy on päässyt vajaan nelisen vuotta kestäneen olemassaolon jälkeen jo varsin innovatiivisesti nimettyyn kakkosdemoon. Napakalla otteella vedetty death metal on tällä nelibiisisellä liki murskaavan tehokasta eikä jäljelle jää kuin kysymys siitä, olisiko vähempikin ehkä riittänyt. Ei niin että tämä olisi mitenkään järin brutaalia, mutta riffirivistö on sen verran tuhti että vähällä maltilla olisi ehkä voinut jättää jonkun tulevaisuuttakin varten. Kyyti on silti yhtä kaikki kylmää, vaikka muutamissa kohdissa yhtye tuntuu liikkuvan vähän epävarmasti hapuillen. Kokonaisuutena homma kuitenkin vakuuttaa, etenkin energisesti turiseva laulu. Mitään järin hienovaraista tai erityisen nyanssikasta tästä on turha etsiä, mutta eipä aina tarvitsekaan.
Jani Ekblom
Survia: Vaellustarina
Lahdesta ponnistava viisimiehinen
Survia vaeltelee tällä kolmibiisisellä julkaisullaan pääosin vähän vinontuntuisessa suomirockmaastossa, ehkä kuitenkin hieman raskaammin ja sokkeloisemmin kuin keskivertotekijät. Kuitenkin laulukolmikosta vain viimeinen,
Palaneet sillat, tuntuu sisältävän jotain ideallisesti melko mainiota ja jopa yhtyeen itsensä kuuloista.
Ei tämä kokonaisuutena ole geneerisintä mahdollista suomalaista rockia, mutta kaukana myös siitä omaperäisimmästä laidasta. Melko vähän aikaa yhdessä soittanut viisikko on jo soitannollisesti löytänyt toisensa ja nyt tarvitaankin enää muista saman alan toimijoista mielellään vielä edukseen eroavaa materiaalia. Sikäli Survialla on hommat paremmin hallussa kuin monella muulla, että niitä vaikutteita on poimittu myös vähän muualtakin kuin niistä ilmeisimmistä suunnista. Paitsi jos kolmosbiisin viulusta saa kiittää
Lauri Tähkää...
Jani Ekblom
Ydinmätä & Paskahalvaus: Paska Mikkeli
Mikkelissä liikutaan ja punkista on kyse. Paikalliset tahkoajat
Ydinmätä ja
Paskahalvaus pistelevät oman osaamisensa ristikkäin samaan pakettiin ja esittelevät Mikkelin tylyä todellisuutta.
Halvaus saa aloittaa reippaalla suomenkielisellä kiljupunkilla, jossa lauletaan – kuinkas muuten? – kiljusta. Nopeisiin metallisiin hardcorerykäyksiin luottava Mätä saa viisi seuraavaa lyöntiä, joista se selviää keskimäärin minuutissa. Yli kaksiminuuttisella
Palavan kaupungin reunoilla annetaan tilaa myös synkähkölle maalaukselle unohtamatta raivokasta potkua perseelle. Ydimädällä on hyvä vauhti, mutta matkaa
Abduktioon tai
Terveisiin Käsiin on kyllä vielä reippaasti. Paskahalvaus jatkaa kasiraitaisen lipareen kaksi viimeistä näytöstä mukavan rennosti, vaikka vauhtia on kiitettävästi.
Mikkeli City Runin nakkikioskitappelu kierrättää muutamaa kitaraotetta tarttuvasti,
Jos jätät mut tylyttää parisuhdettaan murhamielellä. Kaiken kaikkiaan kaksikon näytteet ovat ihan ok, mutta tekemistä on vielä.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6634
