29.01.2010
Klubi / Tampere
Vaikka Ultra Bran jättämää omalaatuisen teatterilaivan tyhjiötä ei ole yksikään bändi kyennyt tässä maassa täyttämään, sen entiset jäsenet rikastuttavat suomalaista pop-musiikkia häkellyttävän monipuolisesti. Scandinavian Music Group löysi kesäisen kepeän folk-popiksi naamioidun kantrirock-soundinsa pienen hakemisen jälkeen ja Kerkko Koskinen on ehtinyt maalailla isolla orkesterilla niin Miles Davisiltä ammentavia Bond-tunnareita (Agatha) kuin komeita slaavihelmiäkin (Yhteinen Sävel). Puhumattakaan Vuokko Hovatan hienosta soolourasta.
Tuorein ex-UB levyttävien artistien joukossa on pasunisti Ilmari Pohjola eli Pohjolan Ilmari. Silvio-yhtyeestä soolouralle hypännyt Pohjola vaihtoi englannin suomeen ja julkaisi debyyttilevynsä Enkä mä rakasta ketään viime lokakuussa. Loppuunmyydyllä Klubilla Pohjola sai kelpo määrän kuuntelevia korvapareja. SMG-rumpali Antti Lehtinen tarjosi kipakkaa takapotkua runsaana soivalle triolle, joka kuulosti välillä ei-niin-ahdistuneiden miesten Nirvanalta, välillä alkuaikojen Nurmiolta.
Tuomarista on puhuttu paljon Pohjolan kohdalla, eikä ihan suotta. Tosin ainakaan allekirjoittaneelle ei ole selvinnyt, onko Pohjolan jämerä nasaali teeskennelty, kuten oppi-isällään aikoinaan. Oli miten oli, kisällin rikollisen lyhyen setin huippukohta Isä meidän oli kenties koko illan hienoin veto. Virsimelodian päälle ripoteltu anti-gospel olisi räjähtänyt ulos talosta, jos Klubin katossa olisi ollut pienikin ilma-aukko. Samuli Edelmann tuskin levyttää tätä laulua vielä Virsiä vol. 42 –albumillekaan.
Alkuperäisestä kvartetista vuosien vieriessä suuremmaksi paisunut Scandinavian Music Group esitteli jälleen kolme uutta ”jäsentä”. Kitarassa ja koskettimissa tuurasi Tommi Saarikivi (ex-SMG ja ex-UB), pasuunassa ja tamburiinissa elämöi lämppäri Pohjola ja äänettömän yhtiömiehen roolissa esiintyi Terhi Kokkosen vielä syntymätön lapsi. Ja jollei siinä ollut tarpeeksi, niin kitaristi-säveltäjä Joel Melasniemi oli kasvattanut mehukkaat pornoviikset.
Puolentoista tunnin setti tarjosi sitä, mitä yleisö odottikin; tuoreelta kokoelmalta poimittua hittikimaraa. Poikkeuksena reitiltä kuultiin uusi biisi Hautojen yli, jossa Kokkosen ”kirjoitan siitä, mitä jonkun päivään voisi kuulua” –luettelointi oli viety äärimmilleen. Laulun musiikillinen dramaturgia kuulosti kuitenkin onnistuneelta. Parhaimmillaan SMG oli tanssittaessaan ja herkistellessään. Ääripäiden väliin osuneet keskitempoiset vedot eivät päässeet ylikovassa volyymissä oikeuksiinsa, sillä nyanssit jäivät vyörytyksen alle. Harmillisesti Pohjolan pasuuna ja Melasniemen kitara eivät kuuluneet juuri lainkaan jämäkän rytmiryhmän taustalta.
Keikan hienoin yllätys oli Tehosekoitin-laina Kaikki nuoret tyypit. Vaikka rokkibiisien herkkä versiointi on jo aikaa sitten kokenut inflaation, tässä oli jotain mystisen pysäyttävää. Kokkosen sisarukset kuulostivat karismaattisine stemmoineen koulukuraattorilta ja nuorisopsykiatrilta rauhoittelemassa hätääntyneitä murrosikäisiä vanhempia. Kokkosen tiukkapiponuttura kieltämättä vahvisti mielikuvaa nuorisokasvattajasta. Ja kaikki nuoret tyypithän tahtovat ilman muuta olla jotakin.
Teksti: Heikki Väliniemi, kuvat: Tiina Malinen
