22.01.2010
Telakka / Tampere
Kulttuuriravintola Telakan perjantai-illan tarjontaan kuului aimo annos 80-lukulaista tunnelmaa. Tämä ei onneksi tarkoittanut retroilevaa pukeutumissääntöä tai muuta vastaavaa hupailua vaan illan yhtyeitä, jotka molemmat ammentavat musiikkiinsa runsain määrin aineksia 80-lukulaisesta popista. Siihen bändien yhteneväisyydet melko pitkälti jäävätkin, sillä ne eivät suinkaan ammenna samoista kulhoista. Menneiden aikojen pop-musiikista tarjoiltiin sen sijaan kaksi kiintoisaa, toisistaan poikkeavaa näkökulmaa.
Lähempänä yhtätoista Telakan pienelle lavalle sulloutui oululainen 80th Disorder. Viime vuonna debyyttinsä julkaissut kvartetti luottaa ilmaisussaan kylmän kuulaaseen new wave-dramatiikkaan. Vaikka asianmukaiset The Cure-, Joy Division- ja Depeche Mode-mielleyhtymät kumppaneineen mielessä keikan aikana kovasti pyörivät, ovat bändin biisit kuitenkin sen verran huolella laadittuja, että mihinkään bongaa plagiaatti-kilpailuun ei tarvinnut ryhtyä. Kenties osa 80th Disorderin viehätystä onkin juuri siinä, että mitään ehdotonta yksittäistä vertailukohtaa sille on vaikea keksiä - yhtye tuntuu pikemminkin löytäneen oman tapansa kulkea esikuviensa tutuiksi tekemiä polkuja.
Vaikka paketti onkin kiinnostava, ja hyvillä soundeilla varustetut ja tiukasti soitetut biisit ainakin synkistelypopista pitävää kuulijaa puhuttelevia, olisi bändin live-toiminnassa hieman petraamista. Yhtyeen esiintyminen on ehkä tarpeettomankin vähäeleistä, lukuunottamatta laulaja-kitaristi Vesa-Matti Pekkolaa, joka heilui Stratocastereineen arvaamattomasti ympäri lavaa aina kun vokalistin pesti antoi aikaa. Toki tällaista asettelua on tavattu tyylilajin parissa monesti ennenkin, mutta tämän keikan kohdalla "vauhdikas johtohahmo & hiljainen taustabändi"-vaikutelma tuntui lähes ärsyttävältä. Lisäksi Pekkolan välispiikit tuntuivat hieman tunnelmaa rikkovilta. Joka väliin tokaistu "Terve!" huvitti vielä toisella kerralla, mutta oli huumoriarvoltaan nopeasti kuluva vitsi. Lisäksi perisuomalaisen liiallinen, humoristisuudestaan huolimatta anteeksipyytelevältäkin tuntunut vähättely teki biisien rakentamalle tunnelmalle vain hallaa - jos uskoo soittavansa hyvää musiikkia hyvän bändin kanssa, miksi esitellä yhtye "kolmen tähden demobändinä"? No, voihan olla, että allekirjoittanut ei vain ymmärrä oululaisia.
Mika Roth totesi hiljattain Desibelin sivuilla The Alibiesin debyyttilevyn saavan takuulla tanssilattian täyteen, vaikka luukuttaisit kiekkoa ahtaassa yksiössä. Eipä ollut mies kovin väärässä, sillä sivistyneiden taiteilijapiirien kehdon mainetta - enemmän tai vähemmän omasta halustaan - nauttivan Telakan lattialla nähtiin yhtyeen keikan aikana kosolti - jopa yllättävissä määrin - liikettä. Kyllähän kaksikon tarttuvan diskopopin tahtiin sopiikin laittaa jalalla koreasti, mutta pöytiä myöten pitkin ravintolaa keekoilleen laulaja Pablo Heteron toiminta tuskin ainakaan vähensi kohtalaisen kokoisen yleisön intoa.
Hippojen hyvästä meiningistä huolimatta ei voinut olla miettimättä olisiko yhtye kuitenkin innostanut enemmän vaikka Doriksen tai Klubin tahmeammilla tanhumailla, sillä sivusta keikkaa seuranneena en siitä kovin paljoa irti saanut. Hyväntuulisesti hölmöjä höpötelleet Hetero sekä läppärin ynnä muiden härveleiden sitoma King Sembung ansaitsevat ilman muuta omat kehunsa, sen verran pätevästi varsinkin hitikkäimmät diskoilut - etunenässä debyytin avausraita Take Me To The Basement sekä parikin kertaa kuultu MacGyver-tunnaria pervosti hyväksikäyttävä Just A Number - irtoavat, mutta tältä keikalta vain tuntui jotain puuttuvan. Johtui se sitten väärästä keikkapaikasta tai 80th Disorderin ympärilleen ripottelemasta melankoliapölystä, oli Telakalta lähtiessä ontto olo. Toivon mukaan tilaisuus mahdolliseen revanssiin ilmaantuu joskus.
Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
