Vuoden 2009 parhaat kotimaiset albumit
Desibeli.netin toimituskunnan jäsenet valitsivat omien mieltymystensä mukaan vuoden 2009 parhaat kotimaiset levyt. Ei puolivillaisia äänestyksiä, joissa parhaaksi sattuu valikoitumaan se josta kaikki edes vähän pitävät, vaan kahdeksan viime vuoden kovinta kotimaista: Murmansk, Cats On Fire, Synestesia, Arvi Kemppi, Joose Keskitalo, Harmaa Getto, Apples Of Idun sekä The Souls.
Murmansk: Eleven Eyes To Shade (
Ranch)
Murmanskin
Chinese Locks oli erinomainen debyytti.
Eleven Eyes To Shade on loogista jatkoa edeltäjälleen, sillä kaikki debyytillä miellyttäneet ainesosat on pakattu entistä tiiviimmin, mutta tuntuvat samalla tarpeeksi uusilta aiempaan nähden. Levyn äänimaailma on kylmyydessään entistäkin kuulaampi, sovitukset alati rikkaampia ja biisit ennen kaikkea monipuolisempia ja iskevämpiä. Yhtyeen tapa pelata äärilaitojen välillä on kehittynyt entisestään: Eleven Eyes To Shade on aggressiivisimmillaan hyvin helposti räjähtävää ainetta ja utuisimmillaan se huokuu rauhaa. Murmansk löysi oman tyylinsä ytimen jo debyytillään, mutta kuulostaa toisella levyllään itsevarmemmalta ja kaikilta osiltaan yhteenhitsautuneelta bändiltä, minkä myös yhtyeen intensiiviset ja innostavat keikat ovat todeksi todistaneet.
Jos ajatus 90-luvun alkuun mielen vievästä shoegazing- ja surinarock-fiilistelystä (grungen uhmakkuutta unohtamatta!) kuulostaa hyvältä, on yhtyeen biisimateriaali silti merkittävin syy nostaa albumi vuoden parhaaksi kotimaiseksi. Yhtye rakentelee nokkelia koukkuja junnaavan pedaalihelvetin ja luonnekkaan rumputyöskentelyn välillä, mutta osaa myös loikata kohti kauniita, ajoittain lähes hitikkäitäkin melodioita – toisenlaisessa maailmassa esimerkiksi
The Wishing Machine saattaisi hyvinkin vallata radioaaltoja itselleen. Melodioista kuuluu suurin kiitos laulaja
Laura Soinisen kauniille ja joustavalle lauluäänelle. Kolkoimmillaankin hänen äänensä tuo levyn sointiin lämpöä ja inhimillisyyttä – olkoonkin, että lämpö saattaa polttaa ja inhimillisyys tehdä katkeraksi.
Aleksi Leskinen
Cats On Fire: Our Temperance Movement (
Johanna)
Tämä on älyn ja herkkyyden liitto, monessa suhteessa.
Cats On Fire kykenee
toisella(kin) pitkäsoitollaan hyödyntämään brittiläisen kepeän kitarapopin perinnettä nousemalla esikuviensa avulla omaperäisiin lopputuloksiin. Ilmavasti soiva yhtye tarjoaa elegantin tuen
Mattias Björkasin sävellyksille ja sanoituksille, joiden hauraassa ylimielisyydessä on jotain kertakaikkisen lumoavaa. Björkasin laulujen kertoja, jolle Ruotsin-laiva on ”
a floating Sodom”, ilmoittaa toistuvasti halunsa pysyä erossa täkäläisestä isänmaallisuudesta ja kännimökellyksestä. Tämä kaikki onnistutaan ilmaisemaan lämpimän haaveilevalla tavalla. Our Temperance Movement ei usuta barrikadeille, vaan liputtaa passiivisen vastarinnan kauneutta. Selkeimmin leijonapaitahenkeä kritisoivassa
The Borders of This Landissa ehdotetaan henkilökohtaiseksi ratkaisuksi selän kääntämistä ja silmien sulkemista: ”
No one can take this view away from me”. Eikä minulta vie kukaan tätä levyä.
Antti Hurskainen
Synestesia: Feeniks(
Kampas)
Osattiin kakstuhattaysinä turpaankin vetää. Porilaisen melodeath-yhtye
Synestesian debyytti Feeniks on osoittanut poikkeuksellista kuuntelukestävyyttä luoden tämän ominaisuutensa vahvalla tunnelmallisuudella, upealla kitaroiden käytöllä, puheosuuksien ja naislaulujen luomalla omaperäisyydellä sekä ennen kaikkea poikkeuksellisella sävellysosaamisella. Biisikattaus on sykähdyttävän kova ja jokainen kappale kruunataan väkevällä tekstillä. Viime keväisessä arviossa annoin albumille vain neljä tähteä, mutta hivenen aikaa vaativa albumi lukeutuu nykyään levyhyllyni silmäteriin ja selviin viiden tähden levyihin. Vuoden 2009 oma kesäbiisini oli Synestesian
Minun hymyni kirkastaa kasvosi.
Jarmo Panula
Arvi Kemppi: Inkerinsuomalaisia lauluja (
Helmi Levyt)
Arvi Kempin levy
Inkerinsuomalaisia lauluja oli eräs vuoden 2009 pysäyttävimmistä kokemuksista musiikin saralla. Kempin elämäntarina teki muut levyihin liitettävät tarinat turhiksi. Inkerinmaalla Neuvostoliitossa 1931 syntynyt Kemppi kesti karkoituksen Siperiaan, kommunismin niukkuuden ja myöhempinä vuosinaan pääkaupunkiseudun loskat HKL:n leivissä ollessaan. Kaikeksi onneksi koko elämänsä laulaneen ja kuoroissa toimineen Kempin ääni onnistuttiin tallentamaan levylle. Vanhoja inkerinsuomalaisia lauluja sisältävä ensimmäinen ja viimeinen levy tehtiin uuden polven suomalaismuusikkojen
Antero Prihan ja
Roope Aholan avustuksella. Väkevää, tenhoavaa ja koskettavaa, pääosassa Kempin omalaatuinen ääni ja vanhat inkerinsuomalaiset viisut.
Tuomas Tiainen
Joose Keskitalo: Tule minun luokseni kulta (
Helmi Levyt)
Joose Keskitalo ei ole vielä huonoa levyä tehnyt ja niinpä ei ole mikään ihme että miekkonen on vahvoilla valittaessa vuoden levyjä kerta kerran perään.
Tule minun luokseni kulta on kuitenkin kokonaisuutena Keskitalon tähänastisista levyistä ehdottomasti paras. Sen tiivis tunnelma, kuolemaa ja erotiikkaa kierosti tursuava tematiikka, kuulaasta näppäilystä ja haikeasta huuliharpismista vinksahtaneeseen marssiin puhallinmausteilla vaihtelevat sovitukset ja Joosen omalaatuisen ajaton laulu muodostavat hurmaavan hurmeisen paketin jonka ojentamista asiaa tuntemattomille pitää harkita tarkkaan. Joosen synkeän upean kokonaisuuden arvostaminen vaatii nimittäin uskallusta. Pelottavan hieno levy!
Ilkka Valpasvuo
Harmaa Getto: Suomimorsiamen pyhä tie (
Helmi Levyt)
En tiedä kumpi harmittaisi enemmän, se ettei
Joose Keskitaloa tulevaisuudessa nähtäisi yhtenä 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmenen merkittävimmistä suomalaisista musiikintekijöistä, vai se ettei
Arwi Lindin roolia julkaisijana ja muusikkona tunnustettaisi lainkaan. Varmaa on kuitenkin se, että ainakin allekirjoittaneelle on täysin selvää miltä suunnalta tänäkin vuonna ne mielenkiintoisimmat kotimaiset levyt ovat tulleet.
Harmaan Geton mielipiteitä jakanut ja siten jo oivallisuutensa todistanut esikoinen
Suomimorsiamen pyhä tie näyttää mitä tapahtuu kun Lindin ja Keskitalon kädentaidot yhdistyvät
Lauri Ainalan visioihin. Yhteistyön hedelmä täyttyy raamatullisista näyistä, pelosta ja inhosta, sekä vastustamattoman hienosta rumuuden estetiikasta, joka itsetarkoituksellisuudestaan huolimatta edelleen tuntuu yhtä luontevan hauskalta ja vakavasti otettavalta kuin ilmestyessäänkin. Levyn arvoa ei vähennä se, että se tuntuu olevan vuoden foliohattulevyn,
Jontin & Jodarokin hienon
Uuden ajan avaruususkonnon kaksoisveli, tai se että ainoa kotimainen jonka kanssa se kilpailee vuoden parhaan levyn tittelistä, on Keskitalon soololevy.
Jani Ekblom
Apples of Idun: Disaster Art (
Go On Music)
Mikäli yhtye mielii koskaan nousta suuruuteen, täytyy sen jossain vaiheessa hylätä esikuviensa tiet ja ryhtyä johonkin tyystin omaan. Keväällä 2009 varsinaissuomalainen
Apples of Idun otti tuon rohkean askeleen tuntemattomaan, kun bändin toinen pitkäsoitto ilmestyi. Kolkosta industrialista monisävyisempään elektro-rockiin siirtynyt ryhmä yllätti materiaalinsa monipuolisuudella sekä selvällä flirttailulla valtavirran kanssa, mutta ei tässä periaatteitaan ole kukaan myynyt.
Disaster Art vain ynnää monipäisessä olemuksessaan kaiken sen, mikä on mainitsemisen arvoista kotimaisessa elektronisesti ryyditetyssä rockissa.
Mika Roth
The Souls: The Grand Confusion (
Ranch)
The Soulsin debyytti osoittaa, ettei musiikin aina tarvitse olla kekseliästä tai edes järin omaperäistä toimiakseen kuin se kuuluisa metrin halko. Itse asiassa jos pastissin määritelmä ei olisi nykypäivänä niin negatiivisesti latautunut, voisin ihan hyvällä omallatunnolla käyttää kyseistä termiä
The Grand Confusionin yhteydessä. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että The Grand Confusion on loistava levy ja mielestäni ehdottomasti vuoden paras kotimainen julkaisu.
Vahvasti 70-luvulta, yrtiltä ja moottoritieltä tuoksahtavia levyjä on tehty maailman sivu, mutta harvoin ne ovat kuulostaneet näin raikkailta ja energisiltä. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että vaikka The Soulsin riffipohjainen boogie kulkee pääosin totuttuja uria, on siinä ripaus punkmaista särmää ja toisaalta myös melodiarikasta herkkyyttä.
Goodbyen kaltaisissa paloissa The Souls uskaltautuu jopa
Pink Floydin viitoittamalle psykedeelissävytteisen laajakangasrockin saralle. The Grand Confusion on levy, joka potkii karstat pahasti ukkoutuneen genren harteilta. Se ei ole ihan vähän se.
Jari Jokirinne
Lukukertoja: 7354
