29.12.2009
Ruotsinsuomalaisen levytys chileläisen huippukokoonpanon kanssa tuo ilmi vahvan pyrkimyksen globaaliin hyvään.
Arja Enni Helena Saijonmaata (s.1944) ei saa kilpistää entiseksi vasuriradikaali-maanpetturiksi, joka levytti miljoonannen kerran sen Elämä juoksuhaudoissa:n. 1970-luvun alussa alkanut yhteistyö kreikkalaisen Mikis Theodorakiksen kanssa otettiin spedeilyviihteen friikki-maalitauluksi, ja vaikka chileläisen huippukokoonpano Inti-Illimanin kanssa levytetyt 13 Violeta Parran (oik. Violeta del Carmen Parra Sandoval, 1917-1967) laulua otettiinkin jo kehuen vastaan, olimme silti edelleen humpassa kiinni me finskit. Näitä taustoja varten ei tarvinne lainkaan ihmetellä, miksi Saijonmaa emigroitui Ruotsiin, joka on aina ollut populäärimusiikin virtauksissa vähintään 20 aaltoa edellä meitä.
Tässä välissä on syytä muistuttaa myös cd-formaatin yleistymisen alkutaipaleen vaietusta puolesta. Kun cd-formaatin kehittäneet Philipsin ja Sonyn insinöörit Orwellin vuonna neuvottelivat suomalaisten äänilevy-yhtiöiden kanssa cd:n markkinointistrategioista, allekirjoitettiin samalla ns. Lappeenrannan lisäpykälä, jonka mukaan kolmea suomalaista levyä ei missään tapauksessa saa julkaista koskaan cd-muodossa. Ja ne levyt olivat Kontran Mieto Levy I, Vesa-Matti Loirin Bellman-levy Ennen viimeistä maljaa sekä tämä käsiteltävänä oleva Saijonmaa-levy. Lisäpykälästä vastasi kevyen musiikin diktaattori Toivo Kärki, kuinkas muuten. Myös vinyylitehtaiden painostuksesta huhuttiin, eikä niitä koskaan pystytty kumoamaan. Kontra-osuus on sittemmin onneksi deratifioitu, mistä suurin kiitos kuulunee Vexi Salmelle, joka omisti Miedon levyn oikeudet.
Aikoinaan Jaana Lapon suomennos ja Liisa Tavin tulkinta Elämälle kiitos Parran tunnetuimmasta laulusta Gracias a la Vida otettiin paremmin vastaan kuin Saijonmaan Miten voin kyllin kiittää. Painotettakoon, että kumpikaan versio ei ole parempi toista. Kyseinen kappale kiteyttää Violeta Parran ilmentämän ihmiselon myrskyisyyden ja ristiriitaisuuden. Elämää kiittäneen Parran taival päättyi nimittäin 49-vuotiaana oman käden kautta, luotiin.
Parraismin jatko-opiskelijoille tämä 13 kappaleen kokonaisuus on se, mistä lähdetään liikkeelle. Löytyy muuten myös ruotsiksi. Parra pyrkii musiikillaan kohti hyvää, oikeaa ja rakkautta, kaikkea sitä, minkä nuo pohjoisemmat amerikkalaisenperkeleet ovat onnistuneet hunajoimaan ja vesittämään merkityksettömiin jo ajat sitten. Kappaleiden rehellisyys vetoaa, niiden pisteliäät kannanotot panevat nyökkäilemään ymmärtäväisästi, niiden vilpittömän vittuuntuneisiin ihmettelyihin eivät osaa vastata papit, eivät paavit. Levyn koskettavin raita Pieni enkeli kertoo kuolleen lapsen hautajaisista: Miksi jo kalpeni posket, sammuivat tuikkivat silmät? Miksi jo varjoihin taipuu kypsänä tähtenä ruumis? Kun tomu ihmisen kuolee, tahtoo lapsen sielu tietää: miksi niin varhain jo katkaisiin hänen hento elämänsä?
Tämä on levy myös erilaiselta ihmiseltä erilaisille ihmisille. Erilainen ihminen kyseenalaistaa, ei ota mitään annettuna, pyrkii kulkemaan omia polkujaan, vaikka kaikki vakiintuu ympärillä. Hänelle ”kasvu” on talon rakentamista pään sisäpuolella, ei ulkopuolella. Mutta tarvittaessa levy on käsitettävissä myös eräänlaisena varoituksena: mikäli pohtii maailmaa ja sen miljoonia harmaasävyjä liikaa, voipi tulla elämään mitäväliä-tiltti ja lukkotilanne, mikä ehkä ajoi Parran itsemurhaan. Tätä pähkimistä käsittelee käsittämättömän surullisenkaunis raita Mies jota rakastan. Jo intro tuo mieleen ADHD-diagnoosin saaneet Malin veljekset, ja matkan varrella ilmi tulee erilaisuuden pohjimmainen traagisuus. Koen tärkeäksi latoa kappaleen lyriikat tähän:
Sillä miehellä jota rakastan, on jäätä suonissaan. Minut sateeseen jättää ja menee menojaan, hän menee vain menojaan / Se puu jota rakastan, on harva oksiltaan. Se ei tarjoa suojaa, kun päivä helottaa, kun aurinko helottaa. / Se virta jota rakastan, ei pidätä vauhtiaan. Kovalta kohinaltaan ei huomaa kun janoan, ei kuule kun janoan. / Sen taivaan jota rakastan, on pilvet verhonneet. En tietäni löydä, kun on jo hämärää, kun on jo niin hämärää. / Nyt suojaa vailla vaellan: en valoa, vettä saa. Enää puuttuu vain veitsi ja uskallus sivaltaa, ja uskallus sivaltaa.
Tämä levyarvio on kirjoitettu vuoden 2009 lopulla. Suomen kansan vanhastaäänestävä listamusa-rahvas on ottanut avosylin vastaan syyrialaisen muusikon Ebdo ”Pensseli-setä” Mihemedin, mutta ei tietenkään musiikillisista syistä. En tiedä, olemmeko yhäkään valmiita Saijonmaan Parra-tulkintojen kaltaisiin, aidosti avartaviin kokonaisuuksiin, joissa kulttuurisista eroavaisuuksista sekä ajoittaisista hauskuuksistakin huolimatta tulee ilmi pohjimmiltaan vakava pyrkimys globaaliin hyvään. ”Etnomusiikki” on jossain määrin kusenpolttama termi, enkä oikein vieläkään tiedä, mihin sen kuuluu tarkkaan ottaen viitata. Mutta sen uskallan väittää, että etno on parhaimmillaan parraa. Toinen kuluneisuus on ”Musiikki on universaali kieli”. Mielestäni se on sitä vasta, kun sillä halutaan sanoa jotain. Ja Parran sanomahan vavahduttaa enemmän kuin gallona Cono Sur –viiniä vatsassa.
Älkää välittäkö postmodernin todellisuuden tuottamista, halvan kahvin tuoksuisista macchupicchu-katusoittajakerjäläis-panhuilukokoelma-patakakkos –assosiaatioista, vaan pysähtykää Violeta Parran kuolemattomien sävelien ja Pentti Saaritsan mestarillisten suomennosten myötä pohdiskelemaan edes sitä, kannattaisiko jotain pohdiskella. Olisiko sittenkin löydettävissä yllättävänkin paljon universaalia hyvää ja tavoittelemisen arvoista, majaillaan sitten täällä Pohjolassa tai Etelä-Amerikassa?
Vinyyli kuluu halikkolaisen kolmion olohuoneessa illan pimenevinä tunteina. Muuten hauskaksi mielletty mies on hiljaisilla treffeillä alahuuli väpättäen 42 vuotta sitten ”kuolleen” naisen kanssa. Naisen, jonka musiikki on edes jonkinlainen vihje siitä, mistä helvetistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Janne Kuusinen
