Aistifestivaalin perjantai

Toisen Aisti-iloitteluillan liveannin alkua saatiin odottaa, luonnollisesti viikonlopusta johtuen, aina kello 23 asti. No, musiikki oli hyvää ja tulipahan syventävästi luettua erinomainen sarjakuvaan pureutuva numero Johnny Kniga -aviisia. Mutta puhutaanpa nyt sitten siitä rokista. Yhdentoista aikoihin viisimiehinen Puny kapusi lauteille ja aloitteli humisevan juoksevan kitarapoppailun kolmen kitaran turvin. Pakolliset, mutta komeat, kuvat räpsittyäni jäin kuin huumattuna eturiviin ja huomasin käsieni hakevan rumpalin rytmiä. Jonkinasteinen side syntyi lattian ja bändin välillä ja vaikka ystäväni pöydän äärestä moitti keikkaa hivenen tylsäksi, ei sellaisesta ollut lavan juuressa tietoakaan. Perkeleen hyvän kuuloinen orkesteri. Tai kuten Aistimiekkoset kvintetistä toteavat: Suomalaisen kitararockin parhaiten varjeltu salaisuus. Kaikille melodisen mollivoittoisen kitarapoppailun ystäville ehdoton tutustumiskohde.

Seuraavaa artistia valmistellakseen Punyn miekkoset soittivat encoreksi rokkaavaa osastoa ja samalla linjalla jatkettiin levyiltäkin. Sitten jossain välissä Sweatmasterin trio kipusi lavalle ja aloitti oman rocktykityksensä. Yhtyeen funkahtavaa garagea on kovasti kehuttu ja bändi kilpailee tosissaan Suomen kovimman rockbändin tittelistä. Silti komealta kalskahtava Suomen JonSpencerBluesExplosioniksi nimittäminen on ehkä vähän liikaa sanottu. Lava-akti on riehuvaa osastoa, joka houkuttelee yleisöä tehokkaasti liikkeeseen. Taisi vain olla enemmän tuota poppikansaa paikalla, kun vain muutama kolli innostui enemmänkin irrottelemaan. Ja minä olin tietysti se hulluin! Kyllä Hikimestari ainakin sen hien saa virtaamaan, harmi ettei yleisölle ole pyyhkeitä. Hivenen hurjan näköinen kitaristi keräsi pisteitä kyselemällä välispiikissä kämppää, kun on kerran muuttamassa kaupunkiin. Kiltiksikin kielitaiteilija kehui itseään ja ainakin muutama vieno naisääni lupasi miekkoselle sohvapaikkaa. On se vaan niin rock!

Illan ehdoton pääesiintyjä oli kotietua nauttivan Janne Laurilan yhtye, iki-ihana Office Building. Ja näin voi todella sanoa, sillä Jannen karisma ja johtotähti on SE toimistorakennuksen sisin, joka saa tyttölapset huokailemaan ja raavaat miehet vaikuttuneen hiljaisiksi. Folkpainotteista balladiosastoa kitaroiden, rytmiryhmän, koskettimien ja viulun voimin soittava orkesteri kulki ajoittain jonkilaisella itämaan lentävällä matolla. Sellainen tunne heräsi, kun kitaristi vei biisejä kohti progen venytettyjä hypnoottisia juoksutuksia. Pitkää ikää ja menestystä matkalla voi yhtyeeltä odottaa, sen verran vakuuttavaa on musiikillinen tarjoilu. Ja ikäänkuin irrottaakseen yleisöä hypnoottisesta otteestaan, Janne esitti miehistöineen loppuun rokahtavampaakin osastoa, josta viulu muokkasi melko lailla irkkurockia syleilevää antia. Kyllä se on hieno orkesteri. Tietysti jos ei folkahtavasta hengestä piittaa, saattaa Office Buildingin anti jäädä tylsän jollotuksen tasolle. Sitä tosin suuresti ihmettelisin, sen verran vakuuttava on yhtyeen ote yleisöstään.

Ilkka Valpasvuo