Plain Ride, 22-Pistepirkko

Plain Ride on kyllä ihan justiinsa oikea bändi lämmittelemään 22-Pistepirkkoa. Sen lisäksi että Janne Westerlundin lauluäänessä on flunssaisenakin paljon sukulaisuutta Pirkkoihin, on ajattoman avarasti junnaavassa ”vaihtoehtoisessa folkrockissa” – tai miksi sitä nyt kukin haluaa nimittää – juuri sopivanlaista rockaavaa hypnoosia tien pohjustamiseksi Utajärven trion rouhean juurevalle garagerock-otteelle. Vaikka Plain Ride on aloitellut muutama vuosikymmen Pirkkoja myöhemmin, ovat yhtyeen omassa katsannossa ihan yhtä lailla kotimaan parhaiden bändien joukossa. Toki Pirkot on jo se elävä legenda, Plain Ride on vasta kasvamassa sellaiseksi.

Ride oli Klubilla mukavan rokkaavassa vireessä - Julius Jääskeläisen tukanheittoa uhkuva kitarointi lähti melkoiseen tilutteluun jo toisen biisin kohdalla. Toki viisikon junnaavan koukuttavassa, mutta haikeassa kaavassa on sen verran ilmaa ja tilaa että hypnoottinen on oikeampi sana kuin tanssihurmainen. Ja onhan se Tampereella jo selviö että harva siellä tosissaan bändin aikana tanssimaan uskaltautuu… Nytkin kaksi neitosta piristivät tilaa rytmikkäällä venkoilulla vasta keikan tullessa loppukliimaksiin. Tällä kertaa mieleenpainuvinta Ridea oli kymmenminuuttisen Mannerheimintien sielukas luenta, toki esimerkiksi Guiding Light jäi myös päähän pyörimään. Oikein hieno keikka, jälleen.

Pirkoilla oli illalle selkeä kaava – soitetaan niitä biisejä mitä on tullut vähemmän tarjoiltua kansalle viime vuosina. Siltikin varmasti parituntinen show tarjoili vähintään repullisen hittejä, Sad Lake Cityn, Let The Romeo Weepin ja Boardroom Walkin kaltaisista iiseistä ja haikeista fiilistelyistä Rat Kingin, Frankensteinin ja Not So Good At Schoolin riehakkaaseen rock-rypistykseen. Hymyilevän aurinkoinen ilmekin nousi vaikkapa Sister Mayn aikana. Sen verran paljon materiaalia mahtui Klubin ohjelmaan että ihan kaikki soitetut eivät soittaneet kelloja edes tällaisellä pitkäaikaisella fanilla. Ja joutuipa P-K:kin ottamaan muistin tueksi välillä nuottitelineen avukseen…

Espen rumpalointi oli taas shamanistisen jumittavaa shakereineen, Askon arsenaali pelkistyi pitkälti sähköbassoon ja aika peruskoskettimiin ja P-K pisteli normaalin iskevän kitarasankarisetin rujon kauniisti (kuten kuvastakin näkyy). Vaikuttavinta keikan kunnioitettavan keston ja alusta loppuun tuvan vanginneen intensiteetin ohella oli pitkästä aikaa (ainakin omaan muistiin) kuultu luenta Birdystä. Vanhempien valtiomiehien viisaus välittyi tällä kertaa mainiosti.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo