13.12.2009
WSOY
Kari Lempisen, Jukka Lindforsin, ja Markku Salon toimittaman Aloha! Uusi Laulu- ja Aloha!- lehtien valitut palat 1978-1986 -jättiopuksen julkaiseminen on kulttuuriteko. Kiitos sitä WSOY:lle, tai oikeastaan asiaa ehdottaneelle Harri Haanpäälle. On hienoa voida kerralla hankkia näin valtava määrä näiden verrattain hankalasti saatavilla olevien lehtien tarjontaa.
Uusi Laulu perustettiin vuonna 1975, ja aluksi se oli nk. uuden laululiikkeen ohjelmaryhmien tarpeisiin nuotteja välittänyt vihko, mutta jo Hannu "Tuomari2 Nurmion päätoimituskaudella lehdessä alkoi ilmestyä artikkeleita nuottien ohella. Vuonna -77 päätoimittajaksi tuli Jukka Lindfors, ja lehti muuttui liki rocklehdeksi: kun uusi aalto löi Suomessa läpi, tuli Uudesta Laulusta sen vahva puolestapuhuja. Yhteydet poliittiseen laululiikkeeseen katkesivat lopullisesti vuonna -78, kun toimituskunta itse otti lehden julkaisemisen harteilleen ja pikkuhiljaa lehden sisältö valui aina kauemmas lähtökohdistaan. Se käsitteli enenevissä määrin kulttuurisia ilmiöitä, tapahtumia ja ihmisiä, joilla ei välttämättä ollut mitään tekemistä musiikin kanssa. Kun Uusi Laulu vuonna 1981 lakkasi ilmestymästä, perustettiin sen tilalle Aloha!, joka oli jo hyvin erilainen verrattuna edeltäjäänsä, ja tekijöidensä varsinainen taidonnäyte.
Lehdet olivat ilmestymisaikanaan erityisiä ainakin kahdesta syystä: niiden käsittelemien aiheiden ansiosta sekä siitä, miten näitä käsiteltiin. Varsinkin Aloha!, tekijöidensä mukaan "roska- ja monikulttuurilehti", nosti esiin aiheita joita ei juurikaan suomalaisessa mediassa siihen aikaan käsitelty: mm. seksuaalisia vähemmistöjä, alakulttuureja laidasta laitaan, huumausaineita, erilaisia kansakunnan hörhöjä ja niin edespäin. Sen aiheiden kirjo kattoi alueen, jota alkoi näkyä muissa lehdissä vasta vuosikymmen myöhemmin. Eikä siinä kai mitään ihmeellistä ole, ainahan erikoisia aiheita on pienlehdissä käsitelty. Harvat näistä ovat kuitenkaan nauttineet valtion mielipidelehtitukea niin kuin Aloha!.
Toinen huomionarvoinen seikka Aloha!:ssa oli sen asenne, jota kai voisi kuvailla julman ironiseksi. Tässäkin suhteessa tekijät olivat härmäläisiä edelläkävijöitä: tapa yleistyi vasta 90-luvun loppupuoliskolla erinäisissä kaupunkikulttuurilehdissä ja sanomalehtien viikkoliitteissä. Edelläkävijän taakka on tässä suhteessa ollut kevyt: harvoin on mikään alunperin niin virkistävä ja hieno asenne kuin ironia kokenut niin totaalisen inflaation, ettei siitä nykyisin tunnu olevan kuin laiskan journalismin peitteentapaiseksi. Toisaalta se taas on mahdollistanut sen, ettei "yksikään tasavallan monista kulttuuriministereistä ole ilmoittautunut sen (tai Uuden Laulun) ihailijaksi".
Voi toki kysyä, mikä on näiden uudelleenjulkaistujen juttujen arvo, jos niidenkaltaisia on nykyajan lehdet puolillaan? Vastaus on helpompi kuin yksikään lehtien käsittelemistä aiheista: näin kirjallisesti korkealaatuisia juttuja ei monessakaan lehdessä ole julkaistu. Viimeistään nämä kovat kannet tekevät kokoelman parhaista jutuista kirjallisuutta – ja erittäin laadukasta sellaista.
Jani Ekblom
