07.12.2009
1980-luvun Manchesterissa hanttihommista klassikkolevytyksiin oli yllättävän lyhyt matka.
Kun Happy Mondays perustettiin 1980-luvun alun Manchesterissa, ei kenelläkään yhtyeen viidestä alkuperäisjäsenestä ollut soittotaitoa nimeksikään. Hanttihommien parista viikko toisensa jälkeen treenikämpälle musisoimaan ja päihtymään vaeltanut kvintetti ei edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatellut pop-tähteyttä tai kaavaillut maailmanvalloitusta. Ehkä tähän hedonistiseen ideologiaan nojautuen yhtye ei löytänyt edes studioon ensimmäiseen viiteen vuoteen, koska aika kului huomattavasti paremmin huumausaineiden parissa Factory-levy-yhtiön ja New Orderin omistamalla legendaarisella Hacienda-klubilla. Olihan 1980-luvun Manchester pop-musiikin harrastajalle inspiroivin paikka maailmassa.
Harjoitelmaksi jääneen esikois-ep:n jälkeen Happy Mondaysin sielu alkoi hiljalleen hahmottua John Calen tuottaman, yhtyeelle sopivan päättömältä kuulostavan Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) -pitkäsoiton myötä vuonna 1987. Joy Divisionin hovituottajana toimineen Martin Hannettin mukana yhtyeen omaääninen rock siirtyi monta askelta rytmikkäämpään suuntaan bassovoittoisella Bummed-albumilla (1988), mutta vasta vuosikymmenen lopulla ilmestyneet singlet, etunenässä Madchester Rave on E.P. (1989), avasivat Mondaysille ovet indie-klubien parrasvaloihin.
Marraskuussa 1990 ilmestyneellä Pills 'n' Thrills and Bellyaches -levyllä yhtye kasvoi klassisiin mittasuhteisiinsa. Steve Osbornen ja Paul Oakenfoldin nerokkaasti tuottamalla albumilla jokainen käänne koitui yhtyeen hyväksi. Happy Mondays oli yksinkertaisesti oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Rave-kulttuurin syntyhetkellä Shaun Ryderin kirjoittamista riveistä kuten "You're twistin' my melon man" tai "God made it E's all on me" tuli osa populaarikulttuurin kaanonia.
Pills 'n' Thrills and Bellyaches, jonka otsikko viittasi yhtyeen holtittomaan "clubs 'n' drugs" -elämäntapaan, nousi ilmestyessään peräti brittien albumilistan paalupaikalle. Yhtyeen voittokulku tosin oli alkanut jo albumilta lohkaistulla ensisinglellä Step On, joka nojasi vahvasti John Kongosin He's Gonna Step On You Again -kappaleeseen. Tuottajakaksikon modernin käsittelyn jälkeen kappale muodostui kuolemattomaksi Madchester-anthemiksi. Siinä yhdistyivät puhtaimmillaan Happy Mondaysin hiomaton indie ja funk-henkiset bassot ilotteleviin tanssibiitteihin.
LaBellen Lady Marmaladea röyhkeästi lainaava Kinky Afro, joka alkaa ikimuistoisesti runoilija-Ryderin kynäilemällä rivillä "Son, I'm 30, I only went with your mother 'cause she's dirty" ja hurmiollisesta huumetripistä kertova God's Cop ("Me and the chief got soul to soul, Oh me and all the chiefs get slowly stoned") ovat Mondaysia aidoimmillaan. Paul Ryderin viettelevä basso, Mark Dayn timanttiset kitarakuviot ja Gary Whelanin napakka lyömäsoitintyöskentely varastavat huomion kappaleissa Bob's Yer Uncle ja Loose Fit. Täysin oman lukunsa oli myös yhtyeen hedonistisen elämäntavan maskotiksi kohonnut tanssija ja marakassisti Bez, josta tuli erityisesti maailmanvalloituksen kynnyksellä täysin korvaamaton show-hahmo yhtyeen epätasaisille live-esiintymisille.
Jollain merkillisellä tavalla Osborne ja Oakenfold onnistuivat paketoimaan yhtyeen vallattomasti eri populaarimusiikin genrejä sekoittavat vaikutteet taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Hallitussa lopputuloksessa Mondaysin kopioi-liitä -rytmit ja melodiat naitettiin mestarillisesti elektronisen tanssimusiikin ja surrealistisen kitarapopin palvelukseen. Pills 'n' Thrills and Bellyaches on yksinkertaisesti ekstaasiajan neo-psykedelinen klassikko.
Jälkikäteen tarkasteltuna vallankumouksellinen pitkäsoitto saattoi olla päihdyttävässä tanssittavuudessaan ja coolissa iskevyydessään jopa niin vastustamaton myös yhtyeelle itselleen, että syöksykierre menestyksestä menetykseen oli edessä. Yhtyeen kiistattomaksi keulahahmoksi itsensä kruunanneen Shaun Ryderin sairaalloisen huumeriippuvuuden myötä Happy Mondays hajosi kaoottisuuteensa, Chris Frantzin ja Tina Weymouthin yritteliäästi tuottaman Yes Please! -levyn jälkeen vuonna 1993. Shaun jatkoi musiikin tekemistä Bezin kanssa mainettaan paremmassa, mutta lyhytaikaiseksi jääneessä Black Grape -yhtyeessä, kunnes aloitti 2000-luvun alussa väsyneen ollako vai eikä olla -nostalgialeikin alkuperäisen yhtyeensä kanssa. Toisaalta, jostainhan Madchester-liikkeen ikoninkin on vuokrarahansa löydettävä. Paikka pop-musiikin taivaassa kun on kuitenkin jo taattu.
Otto Suuronen
