06.12.2009
Rock rantautui Tampereelle jo selkeästi aiemmin, mutta 1970-luvulla merkittäviä artisteja alkoi olla niin paljon, että niitä saattoi niputtaa yhden nimen alle. Teollisuuskaupungin mäikäys sai oman genrensä 1975, kun Juice Leskisen Coitus Int ja Alwari Tuohitorvi tekivät yhteisen Manserock-kiertueen. Käsitteen piiriin ujutettiin sittemmin kaikki vähänkään rokkia muistuttava, vähääkään suomeksi laulettu musiikki, joka tehtiin vähänkään lähellä ”Mansesteria”. Se käsitti yhtä lailla Ylöjärven umpimaalaisia olleet Eput, nokialaisen Kari Peitsamon, pohjoisesta Tampereelle tulleen Mikko Alatalon kuin sudeetti-savolaisen Juicenkin.
Manserockin kulta-aikaa kesti aina 1980-luvun puolivälin tienoille, mutta kuollut se ei ole vieläkään. Termiä ei kuitenkaan ole käytetty esimerkiksi nyt jo kuopatun Ville Leinonen & Valumon, Liekin, Absoluuttisen Nollapisteen tai vaikkapa Riston yhteydessä, vaikka ne ovat Tampereelta käsin vaikuttaneetkin. Sen sijaan vanhojen manserock-raakkien tuotoksia nähdään vielä vanhan käsitteen alle silloin tällöin lakaistavan.
Ja mikäpä siinä, varsinkin kun tätä taustaa vasten wanhalla manserockilla pyyhkii sangen mukavasti. Syksyllä julkaistu Kasevan dvd on hätyytellyt peräti myyntitilastojen kärkisijoja, helsinkiläistyneeltä Kari Peitsamolta on julkaistu tänä vuonna kokoelmat mukaan lukien 54. ja 55. albumi ja Eput tuo joulumarkkinoille messevän boksin. Desibeli.net otti kuitenkin suurennuslasin alle tänä vuonna Juha Vainio –sanoituspalkinnon saaneen Dave Lindholm in ja ikipopeda Pate Mustajärven uudet tuotokset.
Dave
Helsingistä Tampereelle 1980-luvun alussa kotiutunut Dave Lindholm on jossain määrin Suomen Neil Young. Siinä missä Tuomari Nurmio on Leonard Cohenin tavoin kypsytellyt levyjä tai jopa yksittäisiä lauluja vuosikausia, Dave ja ”Niilo” ovat antaneet kitaran laulaa. Osittain siksi Lindholm nauttii Nurmiota marginaalisempaa suosiota. Kuvaavaa onkin, että Davella on ollut enemmän bändejä kuin Tuomari on julkaissut levyjä – eli aika monta.
Lindholmin uusin albumi Lahti on miehen ensimmäinen suomenkielinen studioalbumi kahdeksaan vuoteen. Kunnianosoitus ”Suomen Chicagolle” on pelkistettyä kitara-basso-rummut -osastoa, jossa ei sorruta turhaan näpertelyyn tai itsekorostettuun taiteellisuuteen. Daven ja lahtelaismuusikoiden (Kuja Salmi ja Pitkä Lehtinen) soittama kokonaisuus on rento, pirteä ja niin mainio, että sen soisi olevan jopa yhtä tai kahta kappaletta pidempi.
Osumat. Pitkä Lehtisen möreällä bassoäänellään möyhentämä hupaisa Rodeo, davemaisen salapositiivinen Lumikengät (”ei noin vakavaa naamaa voi ottaa tosissaan”) ja erosta selviytymisestä kertova Voinko jättää kyyneleet pöytään. Niitä et saa kii rullaa vaivattomasti ja Elämää 1800-luvulla on surrealistisine säkeistöineen silkkaa Dylania. Minimalistinen ja monitulkintainen Hyvä syy päättää albumin niin komeasti kuin vain Dave osaa.
Hudit. Varsinaisia huteja ei löydy. Kantripala Poltetaan kaikki sisältää kertosäkeessä ärsyttäviä piirteitä ja singleksi valittu Keinu kuulostaa – no, singleltä. Ilmeisesti lapsen näkökulmasta (sanat kansivihossa olisivat kivat..) tehdyn kappaleen kertosäkeen ”kiidän korkeuksiin kuin lintu konsanaan” –toteamus ei ehkä kuulu Lindholmin uran sanataiteellisiin helmiin.
Pate
Ikurin turbiini laittoi korkin kiinni, painui sauvakävelylle ja levytti ystävänsä Juicen lauluja albumille Ollaan ihmisiksi. Ystävysten kohtaamisesta tulee väistämättä mieleen Vesa-Matti Loirin tribuutti hänen ystävälleen Junnu Vainiolle, mutta valitettavasti Patella ei ole yhtä monipuolista bändiä takanaan.
Kullan luomiseen on paperilla ollut periaatteessa edellytyksiä ja ehkä sitä on saatukin, mutta jalometallin päälle on viimeistään äänitysvaiheessa kaadettu muutama valtamerellinen klooria, joka on syövyttänyt vähäisetkin rippeet. Jäljellä on ilmapalloja, kuvia kissanpennuista ja kaikkea muuta ihan kivaa. Yksittäisistä helmistä huolimatta albumi ei kokonaisuutena pysty täysin perustelemaan olemassaoloaan. Levyn päätyttyä olo on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tili vaan on jonkun toisen.
Osumat. Mustajärvi sisäistää Piru vien vanhan vihtahousun rock-inkarnaationa sangen totaalisesti. I Love Youn hento herkkyys yllättää ja vaihtuu saumattomasti lihallisten himojen ylistykseen biisissä Hypätään koskeen, jonne Mustajärvi ui kuin kotisatamaan. Myös Outoon valoon näyttäytyy uudessa kajastuksessa ja Terva ja höyhenet on kuin tehty miehelle, tai todellisuudessa se onkin. Lainsuojattoman länkkärikuvaus on ilmeisesti Juicen viimeisimpiä tekstejä, jonka hän ojensi säveltäjä Ari Kankaanpäälle ennen kuin meni sairaalaan kuolemaan.
Hudit. Niukasti plus-merkkisestä levystä huolimatta epäonnistumisia riittää. Ennen vanhaan Ikurissa aiheuttaa myötähäpeää ja orjallisesti alkuperäisiä sovituksia noudattavat Pienestä pitäen, Vaiti, aivan hiljaa ja Anni Domini ovat etäisiä ja hätäisiä. Lisäksi Risaisen elämän (yli)tulkinta pauhaa täysin eri aaltopituudella kuin säestys. Paras versio kyseisestä kappaleesta onkin edelleen humalaisista toilailuistaan tunnetun, rajua elämää viettävän rokkitähti Kaija Koon nimissä.
Juicen henki
Erään suomalaisen musiikkilehden tuoreen Tuomari Nurmio-boksin arvostelun yhteydessä heitettiin ilmeisesti palloa Juicen suuntaan, kun kirjoittaja totesi, että Tampereella ei ole vaikuttanut läheskään yhtä etevää sanoittajaa kuin dumari. Nurmion ja Juicen vertaaminen on kuin laittaisi samalle lähtöviivalle Quentin Tarantinon ja Klaus Härön elokuvat. Siinä missä Leskinen jalosti vanhat kuplettilaulut rockin kielelle, Nurmio liitti angloamerikkalaista perinnettä osaksi suomalaista populaarikulttuuria.
Juicen tekstien toimivuus perustuu orjallisiin tavupainoihin ja loppusointuihin. Arvostus syntyy siitä, miten oivallisia ja syvällisiä tekstejä ja riimejä hän pystyi kutomaan, vaikka mahdollisuudet olivat huomattavasti rajallisemmat kuin riimivapaammassa tekstissä. Juice ei olisi koskaan voinut kirjoittaa lasten mehuhetkestä, mutta tuskin Nurmiokaan valssaajasta konepajalla. Leskisen tavaramerkkinä oli moniselitteiset lasautukset, joihin löytyy tänä päivänäkin uusia näkökulmia. Ja jottei se tärkein unohtuisi, niin molemmat mainitut herrat ovat myös erinomaisia säveltäjiä.
Itse asiassa Leskinen taitaa kieroilla vielä haudan takaakin. Mustajärvi on valinnut albumilleen sellaisia kappaleita, jotka ovat hänelle henkilökohtaisimpia Juicen tuotannossa. Mukana on myös Pienestä pitäen, jonka voi tekstin nykyhetken aikamuoto (”sinä rakastat minua pienestä pitäen”) ja sen tekijä huomioon ottaen tulkita myös viittaukseksi pelin kokoon. Pate tiedetään kyllä huumorimieheksi, mutta menisikö raakana alfauroksena tunnettu rokkari sittenkään ihan näin pitkälle?
Teksti: Heikki Väliniemi, Juice-kuva: Johanna Kustannus
