29.11.2009
Englannissa, Yorkshiren kunnassa järjestettävä Sheffieldin kansainvälinen dokumenttifestivaali on yksi maailman tärkeimpiä dokumenttielokuvan näyttämöitä. Se toimii sopivana kohtauspaikkana dokumenttien tekijöille, kuluttajille, opiskelijoille, tuottajille ja ostajille. Ei siis ole mikään ihme, että festivaaliohjelmistosta löytyy myös kiinnostavia tärppejä myös sen musiikkiohjelmistosta.
Entisen funktionsa menettänyt teollisuuskaupunki tuo helposti mieleen Tampereen. Hiljainen punatiilikaupunki, joka herää eloon vain ajoittaisten tapahtumien avulla. Tampereen ilmastokin on maaliskuisten lyhytelokuvajuhlien aikaan yhtä juhlava. Sheffieldissä sää komppaa sopivasti brittiläistä stereotypiaa harmaasta ja kosteasta ilmastosta. Vaikka lunta ei ole maassa, on kylmyys hyytävää. Kostean ilmaston takia viima ja vilu löytävät tiensä suoraan luihin. Museokahvilan ystävälliset rouvat saavat kuitenkin kylmän teräksisen ilmapiirinkin muuttumaan lämpimäksi kotikahvilaksi.
Saavuin paikalle perjantaina kun festivaali oli jo kiihdyttänyt vauhtia kahden päivän ajan. Ohjelmisto notkui kansainvälisiä vieraita, tuoreita ensi-iltoja ja mielenkiintoisia luentoja. Ensimmäisenä vuorossa oli kapellimestari Itay Talgamin pitämä sessio, joka käsitteli musiikin ja tarinankerronnan suhdetta, ja ilmapiiri oli sekä humoristinen että vuorovaikutteinen. Talgamin woodyallenmainen harmaahapsihahmo toimi yleisön kapellimestarina ja lopputulos oli sulava. Monille ihmisille sessio oli varmasti ensimmäinen katsaus kapellimestareihin ja heidän tyyleihinsä syvällisten huomioiden ja stand-upin sekoituksen kautta.
Vaikka Talgamin sessio ei lopulta liittynytkään niin paljon tarinankerrontaan niin toinen musiikkiaiheinen sessio sitäkin enemmän. Jonathan Caouetten ohjaaman All Tomorrow´s Partiesin (elokuvan arvio täällä) leikkaajan, Nick Fentonin pitämä luento käsitteli elokuvan rakentamisen eri vaihtoehtoja. Ottaen huomiooon, että elokuva on koostettu yleisön kuvaamasta materiaalista, oli elokuvan järjestäminen ja leikkaus melkoinen urakka. Fentonin luento painottui tähän osa-alueeseen ja elokuvan yleiseen jäsentämiseen, tuoden siis ehkä suurinta iloa itse elokuvantekijöille.
Musiikkielokuvien sarjassa henkilövetoiset dokumentit olivat harvassa. Amerikkalainen Only When I Dance kertoo brasilian slummeissa asuvista “tosi-elämän-billy-elliot” nuorista, jotka ovat löytäneet elämän suunnakseen tanssin, mutta todellinen tärppi oli maailman nuorimmasta naisrapparista kertova dokumentti.
Ohjaaja Gabriel Noble seurasi nuorta Priscillaa neljän vuoden ajan taltioiden hänen kehitystään artistiksi. Tuloksena syntyi dokumentti P-Star Rising. Vuosien aikana ohjaajan ja perheen välille kasvoi luottamus, joka mahdollisti herkkien ja tukalienkin tilanteiden tallentamisen. Parasta dokumentissa on että se ei kuvaa perheen sisäisiä ongelmia kliseisten riitojen, vaan enemmänkin hienovaraisten jännitteiden kautta. Elokuvan hienoin elementti on siis sen henkilövetoisuus, mutta se on samalla sen sudenkuoppa. Neljänkin vuoden jälkeen tarina on vielä kesken. Loppu ei ole kovinkaan vahva, koska niin elokuvassa kuin todellisuudessakin P-Star on iso tähti, mutta vielä matkalla.
Ääni on yksi niitä elämän abstrakteja osa-alueita, jota metsästäessään voi vaikuttaa todellisesta hullulta. Pianomania seuraa Steinway –pianoyhtiön teknikkoa hänen etsiessään täydellistä sointia tärkeää levytystä varten. Elokuvan viehätys ja draama tulee elämän pienistä konflikteista ja huomioista ja suurimmaksi osaksi katsoja seuraa teknikon kiehtovaa hahmoa, jonka tarkkuus ja ammattitaito on kuin suoraan Pauligin mainoksista.
P-Star Risingin ja Pianomanian kaltaisten, henkilövetoisten dokumenttien lisäksi suurin osa dokumenteista tarkasteli musiikin merkitystä sorron ilmapiirissä osana vapautta ja ihmisten perusoikeuksia.
Opiskelijakategoriassa kilpaileva Jaffawiye kertoo eritaustaisten isralilaisnuorten rap-yhtyeestä. Nuorten ryhmässä uskonto ja politiikka kulkevat käsi kädessä eikä keltään puutu uhoa. 20 minuutin kesto ei tuo esiin suuria totuuksia, mutta se ei myöskään ehdi tylsistyttää. Taqwacore: The Birth of Punk Islam kuvaa samankaltaista asetelmaa. Kaksi toisiaan hylkivää materiaalia – punk rock ja islam – yhdistyvät Taqwacore -nimisessä ryhmässä. Elokuva esittelee mielenkiintoisia huomioita identiteetistä ja molempien ideologien perusteeseistä. Loppua kohden rakenne kuitenkin kärsii hieman ja muoto hajoaa käsiin.
Vaikka ajankohtainen musiikkikapina olikin enemmän pinnalla, oli esittelyssä kaksi menneiden aikojen edustajaa. How The Beatles Rocked The Kremlin otti teesikseen kuinka The Beatles todellisuudessa oli se voima, joka kaatoi Neuvostoliiton. The Beat Is The Law Part One tarjoaa Sheffieldin vastineen Manchesterin postpunk kultakaudelle yhtyeillä kuten Cabaret Voltaire, Pulp ja ClockDVA ja esittelee 80-luvun thatcherismin aikakauden ja kasvavan työttömyyden ilmapiirin vaikutuksen brittinuorille ja heidän luovuudelleen. Molemmat elokuvat tosin jättivät kaipaamaan enemmän.
Festivaalin paras anti olikin sitten ehkä yksi kuluneen vuoden kohutuimpia ja mielenkiintoisimpia musiikkidokkareita. Brett Gaylorin ohjaama Rip! A Remix Manifesto käsittelee nykyistä mishmash/remix–kulttuuria päähenkilönään suosittu mashup-artisti Girl Talk. Elokuva ei yritäkään peitellä teesiään tekijänoikeuslakeja vastaan koska sen argumentit ovat tarpeeksi hyvät. Elokuvan suurin ongelma (elokuvan ulkopuolinen ongelma tosin) on löytääkö se juuri sen yleisön, jonka tarvitsisi nähdä tekijänoikeuskiistassa se “toinen” puoli. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja informatiivinen dokumentti alusta loppuun.
Sen lisäksi että Oscar –voittaja ja amerikkalaisen cinema veriten pioneeri Barbara Kopple on jo yksi dokumenttimaailman eläviä legendoja, on nainen kunnostautunut myös musiikkielokuvien parissa. Nainen on tarkastellut Woody Allenn jazzintohimoa elokuvassa Wild Man Blues ja kantriyhtye Dixie Chicksien nostattamaa kohua elokuvassa Shut Up And Sing. Sheffieldissä nähtiin hänen uusin elokuvansa Woodstock Now And Then.
Dokumentti kulkee nimensä mukaisesti edestakaisin nykyhetken ja 40 vuoden takaisen tapahtuman välillä. Kopple yrittää jäljittää tapahtumaa ja sen myyttiä, mutta lopputulos on ohut. Nykymerkityksen esittely on elokuvassa suppeaa eikä kulissien takaiset anekdootit onnistu nostattamaan suurta draamaa. Kaikki tarpeellinen on Michael Wadleighin ohjaamassa alkuperäisessä Woodstockissa.
Kolme päivää takana, joiden aikana olen laiminlyönyt ruokaa ja unohtanut sen merkityksen. Festivaalit, joissa voit katsoa elokuvia oman mielensä mukaan ennakkoonvaratulta tietokoneelta ovat elokuvaihmisille oma Assembly –tapahtuma. Tuntikausia pimeyttä sinisen valon äärellä kilpaillen aikaa vastaan. Kuinka paljon elokuvia ehdit nähdä kolmessa tunnissa? Pienellä suunnitelulla yhden täyspitkän, yhden 50 minuuttia kestävän ja vielä kaksi lyhäriä. Lopulta istutut tunnit tuntuvat silmäluomissa, mutta ainakin nuo hetket ovat olleet kylmyyden ulottumattomissa.
Teksti: Otto Kylmälä
