Pienet II � Marraskuu 2009

Abhordium: Declaration Of Perdition
Salolainen Abhordium soittaa uutuus-EP:ll��n perinteit� kunnioittavaa brutaalia deathmetalia. Amerikkalaiseen modernimpaan (lue: teknisemp��n) deathiin kallellaan oleva materiaali saa sisuskalut hyppim��n terhakkaasti, jos volumen muistaa pit�� edes semisiedett�v�ll� tasolla. Abhordium on kuitenkin selv�sti yhtye, jonka tekninen osaaminen ajaa viel� biisintekotaidon edelle. Soitto kulkee hyvin, viel� kun biiseihin saisi hieman lis�� ter�vyytt�, olisi paketti melko lailla kasassa.

Viidest� biisist� koostuva Declaration Of Perdition on pakattu komeasti digipak-muotoon, ja my�s kuorien visuaaliseen puoleen on satsattu tyylikk��n kuvataiteen keinoin. Tuotanto on huolellista, ja soundit toimivat hyvin. Pelk��np� vain, ett� t�ll� hetkell� taso maailmalla on niin kova, ettei Declaration of Perdition viel� kiinnit� metallikansan huomiota maailmanlaajuisesti. Hieman h�t�isen oloinen tyylin�yte siis, mutta b�ndin lahjakkuus on kuitenkin selvi�. T�ss� olisi aineksia vaikka mihin, jos irtonainen yleisfiilis saataisiin hieman tiiviimm�ksi.

Ville Kuitunen

---

Ainakaunis: Viini� ja vaahtokarkkia
Vuonna 2002 perustettu Ainakaunis esittelee t�ll� kolmannella demollaan hyvin tekstivetoista popia, ja n�ytt�ytyy yhtyeen� jonka yhteissoitto ja yleismeininki on eritt�in toimivaa. Tyylillisesti liikutaan jossain voimapopin ja asenteeltaan punkiin kallellaan olevan popin v�lj�ss� v�limaastossa, jossa laulujen tarinoilla on v�hint��n yht� iso osa kokonaisuudessa kuin musiikilla. Biisien nimet � Katkeruuden rajamailla, Tilaa ja J��hyv�iset � kertovat miss� suunnassa tunneskaalaa ja ihmisel�m�� teksteiss� liikutaan, ja liikekin on hyvin suoraviivaista, mik� sopii yhtyeen konstailemattomaan musiikilliseen ulosantiin. Ainakaunis kuulostaa hyv�lt�, jotenkin valmiilta, ja allekirjoittanutta vieh�tt�� erityisesti laulaja Anniinan komea ulosanti, joka sek� vakuuttaa ett� kihelm�itt��.

Kokonaisuuden tehoa sy� ainoastaan pieness� m��rin se, ettei yksik��n kolmesta tasalaadukkaasta biisist� nouse s�vellyksellisesti viel� ihan tarpeeksi korkealle, vaikka perusbiisej� parempia ovatkin. Omaa ��nt� on jo, joten biisit parempaan kuntoon ja t�m� yhtye n�hd��n isommilla areenoilla.

Jani Ekblom

---

Antipope: Excessive Use Of Faith
Antipope aloittaa Excessive Use Of Faithin iloisen oloisella iskelm�kitaralla, ja h�mm�stys onkin melkoinen, kun laulaja avaa suunsa. Kyseess� onkin metallib�ndi, mik� ei ensi alkuun ole itsest��n selv��. Kakkosbiisi Disillusion ei en�� j�t� tulkinnalle sijaa, varsinkin rummut paahtavat blastbeatia niin ett� paikat l�htev�t hampaista. Excessive Use Of Faith onkin ihan mielenkiintoinen tapaus. Toisin kuin yleens�, liev� s�nt�ily tuntuu olevan Antipopen tapauksessa vain hyv�ksi. Musiikki ei tyylillisesti ole mitenk��n sanomattoman omaleimaista, mutta varsinkin vokalistin persoonallinen tapa ilmaista itse��n riemastuttaa kovasti. Aiemmin annettu palaute heikosta englannin ��nt�misest� ei uudella l�tyll� ole en�� tarpeellista.

Excessive Use Of Lengthill� on vain kolme biisi�, mutta ne ovat j�rjett�m�n mittaisia. Viimeinen, tahallisesti tai tahattomasti Monty Pythonista muistuttava Bring Out Your Dead on eeppisyydess��n per�ti yli kahdeksan ja puoli minuuttia pitk�. Joku olisi voinut pilkkoa kappaleen vaikka kahdeksi erilliseksi biisiksi, mutta toisaalta silloin oltaisiin ehk� rikottu rakenteellisesti sin�ns� ihan hyv� kokonaisuus. Kahden ensimm�isen biisin kohdalla sen sijaan voisi k�ytt�� ihan raa�asti punakyn��, ja yksinkertaisesti suorittaa jonkinlaista tiivist�mist�. Ehk� silloin biisit muuttuisivat ihan hyvist� huipuiksi? Aika n�ytt�k��n, lahjoja joka tapauksessa piisaa.

Ville Kuitunen

---

Death Rockstar Society: Occidental Ardour
Poukkoilevaa meteli� soittava, kummallisesti nimetty Death Rockstar Society, on varsinainen outolintu. B�ndin linjasta ei oikein tahdo saada selkoa, sill� v�lill� b�ndi tuuttaa todella raskasta riffittely�, ja v�lill� taas hitaita ja omituisia maalailuja, jotka tuntuvat nivoutuvan yhteen hieman keinotekoisesti.. Jotta keitos olisi varmasti sekava, on mukana my�s puhaltimia ja jenkkicorea muistuttavaa vuorottelevaa r��kymist�, sek� puhdasta laulua. Ensimm�iset kolme kappaletta on nimetty englanniksi, seuraavat kaksi todella lyhytt� biisi� suomeksi, ja kuudes j�lleen englanniksi. T�m� voi toki olla taiteilijan luomisvimmaakin, mutta itse�ni linjattomuus h�mment��.

Mik�li Death Rockstar Societyn tarkoitus on ollut tehd� avantgardistista rockia, voisi lopputulema juuri ja juuri kolkutella ymm�rryksen rajoja. Jos sin�ns� taidokkaasti tehdyst� musiikista j�� kuitenkin p��llimm�isen� mieleen ep�tietoisuus mahdollisesta huumorista, on olemassa mahdollisuus, ett� sekavuus k��ntyy b�ndi� itse��n vastaan.

Ville Kuitunen

---

Miehuuskoe: Eilisen teen sokerit
Miehuuskokeen kolmatta omakustannetta vaivaa tietty pid�ttyneisyys. Tunnelma tiivistyy solisti Markus Niemeen, jolla tuntuu olevan paljonkin sanottavaa, mutta itse asiat eiv�t oikein v�lity kuulijalle n�in varovaisella k�sittelyll�. Taitavasti ��nt��n ja paikoin kyn��ns�kin k�ytt�v� Niemi on kuin arka versio Jarkko Martikaisesta. Vastaava varman p��lle pelaaminen koskee my�s b�ndin soitantoa, johon kaipaisi rohkeampia irtiottoja ja heitt�ytymisi�. EP:n nelj�st� kappaleesta onnistunein lienee eeppinen Nippu temppuja (Sirkus II). Et�isesti Saraa muistuttava kertos�e sis�lt�� ilmavuudessaan tarttuvimmat melodiat, mutta toisaalta my�s akustisessa fiilistelyss� Takaisin kotiin on kiitett�v�sti s�vellyksellist� ja sovituksellista ideaa. Valitettavasti kappaleen tekstipuolella tasapainollaan uskalluksen puutteen ja imelyyden v�lill�, mik� tekee kuuntelukokemuksesta kokonaisuudessaan hiukan vaivaannuttavan. Parhaimmillaan kokeellisuuteen taipuvaisena ryhm�n� Miehuuskokeen luulisi tiet�v�n, ettei turvallisuus ole t�ll� alalla kummoinenkaan hyve.

Antti Hurskainen

---

Moistmaker
I�m a liar and a thief, voihkii Kurt Cobain klassisen Pennyroyal Tean kliimaksissa. Samat sanat lauletaan my�s helsinkil�isen Moistmakerin esikoistallenteen avauskappaleessa Kick Kelly, eiv�tk� yhtym�kohdat Nirvanaan j�� suinkaan t�h�n. Etenkin solisti Juha-Matti Saarion v�linpit�m�tt�m��n k�nin��n on tarttunut paljon Cobainia ja yleist� Seattlen henke� parinkymmenen vuoden takaa. Kitarat soivat tyylikk��n kuivakalla s�r�ll�, paikoin hiukan H�iri� Piirisen riitasointuiseen tyyliin. Itse asiassa libidoa uhkuva nimi antaa Moistmakerista hiukan harhaan johtavan kuvan. B�ndi ei k�y p��lle ja uhoa rokkaavansa kelt��n niskoja nurin, vaan pikemminkin toimii vaanien tietyn et�isyyden p��st�. Osuvin esimerkki t�st� on kolkolla s�keist�ll� varustettu p��t�skappale Swing Low. Vaikka kolmea muuta biisi� vaivaakin tietty kaavamaisuus, l�ytyy Moistmakerilta jo nyt mukavasti omaa ��nt� ja pakottamatonta itseluottamusta.

Antti Hurskainen

---

O-P Luomala & Ehj�t Luut: Demo
Helsinkil�is-lapualaisen O-P Luomala & Ehj�t Luut -yhtyeen musiikista on hyvin hankala sanoa yht��n mit��n. Se ei johdu siit�, ett� touhu olisi vaikeasti m��ritelt�v��, vaan siit� ett� kolmibiisisen demon laulusuoritukset varastavat melko tehokkaasti kaiken huomion. Musiikin voinee t�ss� yhteydess� kuitata m��rein suoraviivainen ja hieman punkhenkinen rock, joka kuulostaa silt� ett� yhtye tykk�� jamitella. Yksityiskohdista erityisen korvaamiellytt�v�� on T�n��n-kappaleen viekkaasti soivat kitarat. Mik��n vaihtoehto juuri millek��n t�m� ei kuitenkaan ole ja pahimmillaan t�st� tuleekin mieleen Y�.

Erityisen vahvasti t�m� porilainen myyntijyr� nousee verrokiksi laulusuoritusten ansiosta tai pikemmin niiden takia, mutta sill� erotuksella ett� O-P Luomalan ulosantiin verrattuna Olli Lindholm kuuluisi oopperaan. Allekirjoittanutta ei kovin usein n�e moittimassa v��rinlaulamisesta � on vain vahvuus jos osaa laulaa juuri sopivasti nuotin vierest� � mutta kun touhu vied��n niin monenteen potenssiin, ett� jopa min� joudun miettim��n miten ihmeess� kukaan on voinut p��st�� niin kamalia laulusuorituksia narulle kuin t�ss� tapauksessa, on jotain hyvin pahasti pieless�. En usko ett� olen koskaan kuullut kenenk��n laulavan niin huonosti kuin t�m�n demon toisen biisin alussa ja ik�v� kyll� muuallakin lauletaan. Saavutus toki sekin, ja jollain tavalla paljon mielenkiintoisempaa kuin yhtyeen musiikki.

Jani Ekblom

---

Raaka-aine: El�m�n tarkoitus
Hyena

Vuonna 1995 perustettu rock-poppoo Raaka-aine osoittaa todeksi sen antiikkisen oletuksen, jonka mukaan sinnik�s yritys tuottaa tulosta. Pitk�n demo- ja omakustannetaipaleen j�lkeen yhtye on p��ssyt Edelin talliin ja ensimm�inen sinkku on jo ulkona. Porukan raskaanpuoleinen musiikki potkii ihan kohtuullisesti, mutta ei tarjoa juuri mit��n uutta omassa genress��n. Sinkun nimibiisi El�m�n tarkoitus j�� hivenen tyls�ksi sovitukseltaan, vaikka s�keist��n onkin l�ydetty perinteisen toimiva suomirock-melodia. Toinen raita Miehen ty� iskee kovempaa r�v�k�ll� riffill��n ja onnistuu tartuttamaan my�s kertsill��n. Lyriikoissa taas puretaan suomalaisen miehen ahdistusta sen verran suorasanaisesti, ett� tekisi mieli tulkita biisi itseironiseksi. Muussa tapauksessa suosittelen siirtym��n v�hitellen muihin aihepiireihin. Vaikka Raaka-aineen k�ytt�m�t temput on kuultu monesti ennenkin, ei touhu ihan onnetonta ole. Ja ostaahan kansa Kotiteollisuudenkin levyj�.

Ilkka K�rryl�

---

Staf!
Nuorten neitojen kangasalalainen ylpeys Staf! pistelee rosoisen rockisti jurnuttaen riffittelev�� suomenkielist� tummaa rockia, jossa paistaa selke�sti alternative rockin synke� ilme. Toki melodisuudessa on mukavasti valoa vastapainoksi. Koska suomalaisia neitob�ndej� on edelleenkin niin v�h�n, niin my�s Staf!:in Veera J�rvist� tekee mieli helposti verrata suoraviivaisuutensa vuoksi Tiktakin Petraan. Vaikka soiton roso sopii hyvin lajityyppiin, niin biisikyn�� pit�� kyll� viel� teroittaa. Jo alkuvuodesta ��nitetty demo kertoi hyvin miss� b�ndi meni tuolloin, tuoreeltaan liven� n�hty nelikko on mennyt t�st� jo selke�sti eteenp�in.

Ilkka Valpasvuo

---

The Indigo: Tideturning
Willowcape

Kokenut jyv�skyl�l�isryhm� The Indigo tiet�� varmasti soittavansa aikuisrockia, eik� todenn�k�isesti pid� genreluokitustaan pahana asiana. Periaatteessa n�in vannoutunutta ep�ajankohtaisuutta voisi arvostaakin, mutta musiikin tyrmistytt�v�n yhdentekev� sis�lt� tekee t�m�n mahdottomaksi. ��nitteen kolmesta huolella esitetyst� ja ��nitetyst� kappaleesta saa etsim�ll� etsi� tarttumapintaa. Reipastempoisessa nimikappaleessa flirttaillaan AOR:n keskelt� arasti Van Halenin kanssa. The Drive taas on imel� balladi, jonka loppupuolen kertos�keit� myrkytt�� tyylit�n kitaraulina. The Indigon kontekstissa raikkaalla s�hk�pianosoololla varustettu Casual Hearts tippuu tyylillisesti edelt�jiens� v�limaastoon. Ammattitaito ja osaaminen riitt�v�t varmasti hurmaamaan firman pikkujouluv�en, mutta saatteen vihjailut kansainv�lisest� menestyspotentiaalista ovat ainakin n�ill� n�yt�ill� vahvasti liioiteltuja.

Antti Hurskainen

---

The Rounds: In Space
Alkujaan nimell� The Baldwins (joka olisi ikimuistoinen nimi b�ndille) kulkeneen turkulaistrion esikoisella ei syke p��se laskemaan. Tiukasti soittava kokoonpano riffittelee kappaleensa l�pi Faith No Morelta haiskahtavissa tunnelmissa. Etenkin solisti Matti Saarni ammentaa Mike Pattonilta paljon. The Rounds kallistuu kuitenkin hiukan enemm�n progressiivisen tykityksen puolelle s�ilytt�en laadukkaasta studioj�ljest� huolimatta mukana kaikuja autotallimeiningist�, jopa bluesista. Energisyydest��n huolimatta riffimyrskyj� leimaa vakava p��m��r�tt�myys. Matemaattiset rytmitykset tahtovat vet�� orastavalta svengilt� mattoa alta. Oikeastaan vasta ep:n p��tt�v�t The Crying Game ja Baby Love Me tuntuvat tarkoituksenmukaisilta kappalekokonaisuuksilta. Ensiksi mainitun ska-s�vyt osuvat kohdilleen, j�lkimm�isess� taas renkuttava kertos�e koukuttaa oivallisesti. Kun The Rounds kohdistaa useisiin suuntiin sinkoilevan vimmansa palvelemaan itse biisi�, osoittautuu se varsin j�nnitt�v�ksi ja itsevarmaksi tapaukseksi.

Antti Hurskainen

---

Velvert
Kauniisti kaartavaa shoegazing-indiet� soittava Velvert l�hestyy j�lleen kuulijoita, t�ll� kertaa kolmen kappaleen kera. Useamman vuoden nauhalle p��semist��n odotelleella avausraidalla No Movement kuullaan pakkoraon vuoksi rumpus�mplen p��lle rakennettua kaunista kaarta. Eip� silti, koneesta huolimatta sielua on ihan riitt�miin, vaikka vaikutelma onkin silittelyst��n huolimatta hiukan kolea. Onneksi hymyll� p��st��n valoisaan tunnelmaan, ik��n kuin koleus puhaltuisi sympaattisen vanhan puutalon tiivisteiden l�pi, takkatulen tuodessa l�mp��. Tuoreempaa tuotantoa edustava Confusion on selke�sti kipakampi ja surisevammin rokkaava pala, jossa laulu taittuu hiukan seesteisen takanaolevaksi � liek� syyn� nauhoitustekniikka vai onko kyseess� ihan haettu vaikutelma? Stormy Winterin nimest� huolimatta myrskyisyys on kovin kaukana, tunnelman ollessa ennemminkin leppoisa ja raukea. Velvertin villasukkiin tuijottelu on yht� tyylik�st� ja koukuttavaa kuin aiemminkin.

Ilkka Valpasvuo