Pienet

Pienet II – Marraskuu 2009

24.11.2009

Abhordium: Declaration Of Perdition
Salolainen Abhordium soittaa uutuus-EP:llään perinteitä kunnioittavaa brutaalia deathmetalia. Amerikkalaiseen modernimpaan (lue: teknisempään) deathiin kallellaan oleva materiaali saa sisuskalut hyppimään terhakkaasti, jos volumen muistaa pitää edes semisiedettävällä tasolla. Abhordium on kuitenkin selvästi yhtye, jonka tekninen osaaminen ajaa vielä biisintekotaidon edelle. Soitto kulkee hyvin, vielä kun biiseihin saisi hieman lisää terävyyttä, olisi paketti melko lailla kasassa.

Viidestä biisistä koostuva Declaration Of Perdition on pakattu komeasti digipak-muotoon, ja myös kuorien visuaaliseen puoleen on satsattu tyylikkään kuvataiteen keinoin. Tuotanto on huolellista, ja soundit toimivat hyvin. Pelkäänpä vain, että tällä hetkellä taso maailmalla on niin kova, ettei Declaration of Perdition vielä kiinnitä metallikansan huomiota maailmanlaajuisesti. Hieman hätäisen oloinen tyylinäyte siis, mutta bändin lahjakkuus on kuitenkin selviö. Tässä olisi aineksia vaikka mihin, jos irtonainen yleisfiilis saataisiin hieman tiiviimmäksi.

Ville Kuitunen

Ainakaunis: Viiniä ja vaahtokarkkia
Vuonna 2002 perustettu Ainakaunis esittelee tällä kolmannella demollaan hyvin tekstivetoista popia, ja näyttäytyy yhtyeenä jonka yhteissoitto ja yleismeininki on erittäin toimivaa. Tyylillisesti liikutaan jossain voimapopin ja asenteeltaan punkiin kallellaan olevan popin väljässä välimaastossa, jossa laulujen tarinoilla on vähintään yhtä iso osa kokonaisuudessa kuin musiikilla. Biisien nimet – Katkeruuden rajamailla, Tilaa ja Jäähyväiset – kertovat missä suunnassa tunneskaalaa ja ihmiselämää teksteissä liikutaan, ja liikekin on hyvin suoraviivaista, mikä sopii yhtyeen konstailemattomaan musiikilliseen ulosantiin. Ainakaunis kuulostaa hyvältä, jotenkin valmiilta, ja allekirjoittanutta viehättää erityisesti laulaja Anniinan komea ulosanti, joka sekä vakuuttaa että kihelmöittää.

Kokonaisuuden tehoa syö ainoastaan pienessä määrin se, ettei yksikään kolmesta tasalaadukkaasta biisistä nouse sävellyksellisesti vielä ihan tarpeeksi korkealle, vaikka perusbiisejä parempia ovatkin. Omaa ääntä on jo, joten biisit parempaan kuntoon ja tämä yhtye nähdään isommilla areenoilla.

Jani Ekblom

Antipope: Excessive Use Of Faith
Antipope aloittaa Excessive Use Of Faithin iloisen oloisella iskelmäkitaralla, ja hämmästys onkin melkoinen, kun laulaja avaa suunsa. Kyseessä onkin metallibändi, mikä ei ensi alkuun ole itsestään selvää. Kakkosbiisi Disillusion ei enää jätä tulkinnalle sijaa, varsinkin rummut paahtavat blastbeatia niin että paikat lähtevät hampaista. Excessive Use Of Faith onkin ihan mielenkiintoinen tapaus. Toisin kuin yleensä, lievä säntäily tuntuu olevan Antipopen tapauksessa vain hyväksi. Musiikki ei tyylillisesti ole mitenkään sanomattoman omaleimaista, mutta varsinkin vokalistin persoonallinen tapa ilmaista itseään riemastuttaa kovasti. Aiemmin annettu palaute heikosta englannin ääntämisestä ei uudella lätyllä ole enää tarpeellista.

Excessive Use Of Lengthillä on vain kolme biisiä, mutta ne ovat järjettömän mittaisia. Viimeinen, tahallisesti tai tahattomasti Monty Pythonista muistuttava Bring Out Your Dead on eeppisyydessään peräti yli kahdeksan ja puoli minuuttia pitkä. Joku olisi voinut pilkkoa kappaleen vaikka kahdeksi erilliseksi biisiksi, mutta toisaalta silloin oltaisiin ehkä rikottu rakenteellisesti sinänsä ihan hyvä kokonaisuus. Kahden ensimmäisen biisin kohdalla sen sijaan voisi käyttää ihan raa´asti punakynää, ja yksinkertaisesti suorittaa jonkinlaista tiivistämistä. Ehkä silloin biisit muuttuisivat ihan hyvistä huipuiksi? Aika näyttäköön, lahjoja joka tapauksessa piisaa.

Ville Kuitunen

Death Rockstar Society: Occidental Ardour
Poukkoilevaa meteliä soittava, kummallisesti nimetty Death Rockstar Society, on varsinainen outolintu. Bändin linjasta ei oikein tahdo saada selkoa, sillä välillä bändi tuuttaa todella raskasta riffittelyä, ja välillä taas hitaita ja omituisia maalailuja, jotka tuntuvat nivoutuvan yhteen hieman keinotekoisesti.. Jotta keitos olisi varmasti sekava, on mukana myös puhaltimia ja jenkkicorea muistuttavaa vuorottelevaa rääkymistä, sekä puhdasta laulua. Ensimmäiset kolme kappaletta on nimetty englanniksi, seuraavat kaksi todella lyhyttä biisiä suomeksi, ja kuudes jälleen englanniksi. Tämä voi toki olla taiteilijan luomisvimmaakin, mutta itseäni linjattomuus hämmentää.

Mikäli Death Rockstar Societyn tarkoitus on ollut tehdä avantgardistista rockia, voisi lopputulema juuri ja juuri kolkutella ymmärryksen rajoja. Jos sinänsä taidokkaasti tehdystä musiikista jää kuitenkin päällimmäisenä mieleen epätietoisuus mahdollisesta huumorista, on olemassa mahdollisuus, että sekavuus kääntyy bändiä itseään vastaan.

Ville Kuitunen

Miehuuskoe: Eilisen teen sokerit
Miehuuskokeen kolmatta omakustannetta vaivaa tietty pidättyneisyys. Tunnelma tiivistyy solisti Markus Niemeen, jolla tuntuu olevan paljonkin sanottavaa, mutta itse asiat eivät oikein välity kuulijalle näin varovaisella käsittelyllä. Taitavasti ääntään ja paikoin kynäänsäkin käyttävä Niemi on kuin arka versio Jarkko Martikaisesta. Vastaava varman päälle pelaaminen koskee myös bändin soitantoa, johon kaipaisi rohkeampia irtiottoja ja heittäytymisiä. EP:n neljästä kappaleesta onnistunein lienee eeppinen Nippu temppuja (Sirkus II). Etäisesti Saraa muistuttava kertosäe sisältää ilmavuudessaan tarttuvimmat melodiat, mutta toisaalta myös akustisessa fiilistelyssä Takaisin kotiin on kiitettävästi sävellyksellistä ja sovituksellista ideaa. Valitettavasti kappaleen tekstipuolella tasapainollaan uskalluksen puutteen ja imelyyden välillä, mikä tekee kuuntelukokemuksesta kokonaisuudessaan hiukan vaivaannuttavan. Parhaimmillaan kokeellisuuteen taipuvaisena ryhmänä Miehuuskokeen luulisi tietävän, ettei turvallisuus ole tällä alalla kummoinenkaan hyve.

Antti Hurskainen

Moistmaker
I’m a liar and a thief, voihkii Kurt Cobain klassisen Pennyroyal Tean kliimaksissa. Samat sanat lauletaan myös helsinkiläisen Moistmakerin esikoistallenteen avauskappaleessa Kick Kelly, eivätkä yhtymäkohdat Nirvanaan jää suinkaan tähän. Etenkin solisti Juha-Matti Saarion välinpitämättömään käninään on tarttunut paljon Cobainia ja yleistä Seattlen henkeä parinkymmenen vuoden takaa. Kitarat soivat tyylikkään kuivakalla säröllä, paikoin hiukan Häiriö Piirisen riitasointuiseen tyyliin. Itse asiassa libidoa uhkuva nimi antaa Moistmakerista hiukan harhaan johtavan kuvan. Bändi ei käy päälle ja uhoa rokkaavansa keltään niskoja nurin, vaan pikemminkin toimii vaanien tietyn etäisyyden päästä. Osuvin esimerkki tästä on kolkolla säkeistöllä varustettu päätöskappale Swing Low. Vaikka kolmea muuta biisiä vaivaakin tietty kaavamaisuus, löytyy Moistmakerilta jo nyt mukavasti omaa ääntä ja pakottamatonta itseluottamusta.

Antti Hurskainen

O-P Luomala & Ehjät Luut: Demo
Helsinkiläis-lapualaisen O-P Luomala & Ehjät Luut -yhtyeen musiikista on hyvin hankala sanoa yhtään mitään. Se ei johdu siitä, että touhu olisi vaikeasti määriteltävää, vaan siitä että kolmibiisisen demon laulusuoritukset varastavat melko tehokkaasti kaiken huomion. Musiikin voinee tässä yhteydessä kuitata määrein suoraviivainen ja hieman punkhenkinen rock, joka kuulostaa siltä että yhtye tykkää jamitella. Yksityiskohdista erityisen korvaamiellyttävää on Tänään-kappaleen viekkaasti soivat kitarat. Mikään vaihtoehto juuri millekään tämä ei kuitenkaan ole ja pahimmillaan tästä tuleekin mieleen Yö.

Erityisen vahvasti tämä porilainen myyntijyrä nousee verrokiksi laulusuoritusten ansiosta tai pikemmin niiden takia, mutta sillä erotuksella että O-P Luomalan ulosantiin verrattuna Olli Lindholm kuuluisi oopperaan. Allekirjoittanutta ei kovin usein näe moittimassa väärinlaulamisesta – on vain vahvuus jos osaa laulaa juuri sopivasti nuotin vierestä – mutta kun touhu viedään niin monenteen potenssiin, että jopa minä joudun miettimään miten ihmeessä kukaan on voinut päästää niin kamalia laulusuorituksia narulle kuin tässä tapauksessa, on jotain hyvin pahasti pielessä. En usko että olen koskaan kuullut kenenkään laulavan niin huonosti kuin tämän demon toisen biisin alussa ja ikävä kyllä muuallakin lauletaan. Saavutus toki sekin, ja jollain tavalla paljon mielenkiintoisempaa kuin yhtyeen musiikki.

Jani Ekblom

Raaka-aine: Elämän tarkoitus
Hyena

Vuonna 1995 perustettu rock-poppoo Raaka-aine osoittaa todeksi sen antiikkisen oletuksen, jonka mukaan sinnikäs yritys tuottaa tulosta. Pitkän demo- ja omakustannetaipaleen jälkeen yhtye on päässyt Edelin talliin ja ensimmäinen sinkku on jo ulkona. Porukan raskaanpuoleinen musiikki potkii ihan kohtuullisesti, mutta ei tarjoa juuri mitään uutta omassa genressään. Sinkun nimibiisi Elämän tarkoitus jää hivenen tylsäksi sovitukseltaan, vaikka säkeistöön onkin löydetty perinteisen toimiva suomirock-melodia. Toinen raita Miehen työ iskee kovempaa räväkällä riffillään ja onnistuu tartuttamaan myös kertsillään. Lyriikoissa taas puretaan suomalaisen miehen ahdistusta sen verran suorasanaisesti, että tekisi mieli tulkita biisi itseironiseksi. Muussa tapauksessa suosittelen siirtymään vähitellen muihin aihepiireihin. Vaikka Raaka-aineen käyttämät temput on kuultu monesti ennenkin, ei touhu ihan onnetonta ole. Ja ostaahan kansa Kotiteollisuudenkin levyjä.

Ilkka Kärrylä

Staf!
Nuorten neitojen kangasalalainen ylpeys Staf! pistelee rosoisen rockisti jurnuttaen riffittelevää suomenkielistä tummaa rockia, jossa paistaa selkeästi alternative rockin synkeä ilme. Toki melodisuudessa on mukavasti valoa vastapainoksi. Koska suomalaisia neitobändejä on edelleenkin niin vähän, niin myös Staf!:in Veera Järvistä tekee mieli helposti verrata suoraviivaisuutensa vuoksi Tiktakin Petraan. Vaikka soiton roso sopii hyvin lajityyppiin, niin biisikynää pitää kyllä vielä teroittaa. Jo alkuvuodesta äänitetty demo kertoi hyvin missä bändi meni tuolloin, tuoreeltaan livenä nähty nelikko on mennyt tästä jo selkeästi eteenpäin.

Ilkka Valpasvuo

The Indigo: Tideturning
Willowcape

Kokenut jyväskyläläisryhmä The Indigo tietää varmasti soittavansa aikuisrockia, eikä todennäköisesti pidä genreluokitustaan pahana asiana. Periaatteessa näin vannoutunutta epäajankohtaisuutta voisi arvostaakin, mutta musiikin tyrmistyttävän yhdentekevä sisältö tekee tämän mahdottomaksi. Äänitteen kolmesta huolella esitetystä ja äänitetystä kappaleesta saa etsimällä etsiä tarttumapintaa. Reipastempoisessa nimikappaleessa flirttaillaan AOR:n keskeltä arasti Van Halenin kanssa. The Drive taas on imelä balladi, jonka loppupuolen kertosäkeitä myrkyttää tyylitön kitaraulina. The Indigon kontekstissa raikkaalla sähköpianosoololla varustettu Casual Hearts tippuu tyylillisesti edeltäjiensä välimaastoon. Ammattitaito ja osaaminen riittävät varmasti hurmaamaan firman pikkujouluväen, mutta saatteen vihjailut kansainvälisestä menestyspotentiaalista ovat ainakin näillä näytöillä vahvasti liioiteltuja.

Antti Hurskainen

The Rounds: In Space
Alkujaan nimellä The Baldwins (joka olisi ikimuistoinen nimi bändille) kulkeneen turkulaistrion esikoisella ei syke pääse laskemaan. Tiukasti soittava kokoonpano riffittelee kappaleensa läpi Faith No Morelta haiskahtavissa tunnelmissa. Etenkin solisti Matti Saarni ammentaa Mike Pattonilta paljon. The Rounds kallistuu kuitenkin hiukan enemmän progressiivisen tykityksen puolelle säilyttäen laadukkaasta studiojäljestä huolimatta mukana kaikuja autotallimeiningistä, jopa bluesista. Energisyydestään huolimatta riffimyrskyjä leimaa vakava päämäärättömyys. Matemaattiset rytmitykset tahtovat vetää orastavalta svengiltä mattoa alta. Oikeastaan vasta ep:n päättävät The Crying Game ja Baby Love Me tuntuvat tarkoituksenmukaisilta kappalekokonaisuuksilta. Ensiksi mainitun ska-sävyt osuvat kohdilleen, jälkimmäisessä taas renkuttava kertosäe koukuttaa oivallisesti. Kun The Rounds kohdistaa useisiin suuntiin sinkoilevan vimmansa palvelemaan itse biisiä, osoittautuu se varsin jännittäväksi ja itsevarmaksi tapaukseksi.

Antti Hurskainen

Velvert
Kauniisti kaartavaa shoegazing-indietä soittava Velvert lähestyy jälleen kuulijoita, tällä kertaa kolmen kappaleen kera. Useamman vuoden nauhalle pääsemistään odotelleella avausraidalla No Movement kuullaan pakkoraon vuoksi rumpusämplen päälle rakennettua kaunista kaarta. Eipä silti, koneesta huolimatta sielua on ihan riittämiin, vaikka vaikutelma onkin silittelystään huolimatta hiukan kolea. Onneksi hymyllä päästään valoisaan tunnelmaan, ikään kuin koleus puhaltuisi sympaattisen vanhan puutalon tiivisteiden läpi, takkatulen tuodessa lämpöä. Tuoreempaa tuotantoa edustava Confusion on selkeästi kipakampi ja surisevammin rokkaava pala, jossa laulu taittuu hiukan seesteisen takanaolevaksi – liekö syynä nauhoitustekniikka vai onko kyseessä ihan haettu vaikutelma? Stormy Winterin nimestä huolimatta myrskyisyys on kovin kaukana, tunnelman ollessa ennemminkin leppoisa ja raukea. Velvertin villasukkiin tuijottelu on yhtä tyylikästä ja koukuttavaa kuin aiemminkin.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 8302