Ninni Poijärvi Trio

Ninni Poijärvi tekee kelpo albumeja, mutta saa live-tilanteessa puristettua musiikkiinsa enemmän syvyyttä kuin studio-oloissa. Tampere-talon pienessä salissa tämä tuli parin tunnin aikana harvinaisen selväksi. Suomen poliittisesti korrektia mutta sävykkäämpää versiota Joan Baezista säestivät akustisellaan Mika Kuokkanen ja pedal steelin grand ”forever young” man Olli Haavisto. Poijärvi itse soitti tällä kertaa pelkästään viulua, vaikka myös haitari mainittiin ennakkotiedoissa.

Konsertin ensimmäinen puolisko oli tunnelmaltaan vähän liiankin marraskuinen. Setissä soi viisikin peräkkäistä kappaletta laahaavalla tempolla ja herkällä tulkinnalla. Vaikka yleisö kuunteli hartaudella, niin yksi kyllästyi. Haaviston dobro mäjähti kesken tunnelmoinnin telineestään lattialle, eikä tauolla hätiin saatu pikaliimakaan auttanut. Näin tamperelaiset saivat kuunnella toisella jaksolla dobron sijasta sen lähisukulaisella Weissenbornilla improvisoituja slide-kitaraosuuksia.

Jos oli ensimmäisen puoliskon tunnelma rokulipäiväisen odottava, niin toisella saatiin magiaa lähes mahan täydeltä. Bändi lisäsi kierroksia tarpeen vaatiessa ja Haavisto improvisoi pakkotilanteessa äänimaailmaa uusiksi. Tämä taisi innostaa sekä tiedemiehen tarkkuudella ujelluttavaa partasuuta että myös muita esiintyjiä. J. Karjalaisen Poijärvelle tekemä rempseä kesäbiisi Takiainen lähti lentoon ilman rytmiryhmääkin ja Vanhat jutut kuikuili mehevästi Emmylou Harrisin suuntaan.

Myös Kuokkanen coveroi toisella puoliskolla pari soolonumeroa. Neil Youngin puhkisoitettu Heart of Gold oli sovitettu uusiksi, mutta samalla siitä katosi alkuperäisen sävyjä. Vähän kuin Gold-sanan g:n tilalle olisi hypännyt c-kirjain. Sen sijaan Dirk Powellin tekemä Springsteen-tyylinen Waterbound-tarinointi soljui Kuokkasen näpeissä vapautuneesti, ilman väkinäisen kertosäkeen painolastia. Vanha totuus tuli jälleen selväksi: hyvä biisi on aina hyvä biisi. Tummaäänisen Poijärven omaan tuotantoon kaipaisikin hieman lisää laajuutta ja äänen lupaamaa särmää.

Poijärven musiikissa on kuitenkin jotain kiehtovan vastustamatonta, jopa shamanistista otetta. Tämä on erikoista siksi, että ainakin Tampere-talossa kuultu musiikki kulki kantrifolkin keskitietä, jopa täsmälleen ajoratamaalausta pitkin. Se oli tällä kertaa kaukana niin sanotusta juurimusiikista. Toinen hämmästyttävä huomio liittyy Poijärven äänenkäyttöön. Naisen soinnissa on niin paljon värejä, että välillä hän kuulostaa hoitavansa yhtä aikaa myös taustalauluja. Se kannattaa kokea paikan päällä.

Teksti: Heikki Väliniemi, kuva: Veli-Pekka Salmi