George Clinton

Helsinki sai isännöitäväkseen maailmanluokan funk-karnevaalin, kun George Clinton toi 27-henkisen Parliament/Funkadelic-kollektiivinsa kaupunkiin. Joukkion lavashow’ta on karsittu hieman sitten 70-luvun hullujen vuosien, mutta vaikka emoalus ei Circus-klubille laskeutunutkaan, oli tarjolla campia ja kitschiä pisimmän kaavan mukaan. Tietenkin tiiviin funk-grooven tahdittamana.

On hieno nähdä, että P-Funkin suurmies on vielä voimissaan. James Brown on jo siirtynyt yläkerran orkesteriin eikä Sly Stonestakaan ole aikoihin ollut keikkailevaksi artistiksi, mutta George Clinton jaksaa yhä levittää funkin ilosanomaa, joskin hieman verkkaisin liikkein. Onneksi sen, minkä Clinton vetreydessä häviää, voi korvata valtavalla karismalla ja asialleen omistautuneella taustayhtyeellä. Kun groove pyörii taustalla ja lava-akrobatiastakin vastaavat muut, on aivan sallittua keskittyä sielukkaaseen murahteluun ja koko homman pyörittämiseen.

Tirehtööri oli jättänyt grooven osaaviin käsiin. Murhaavan matalalta möyrivä basisti Lige Curry sekä rummuissa vuorotelleet Frankie Waddy ja Rico Lewis pitivät homman peruskallionvarmana. Kitaristeja kokoonpanossa oli peräti viisi kappaletta. Osa jäi välillä reserviin, mutta komppi funkkasi ja solistista valmiutta löytyi. Joukkio pääsi jamittelemaan sydämensä kyllyydestä, ja etenkin keikan alkupuolella biiseissä piisasi myös upeaa dynaamista vaihtelua. Kun keitokseen lisätään vielä villit torvisoolot, hervottomat tanssiesitykset ja klassiset funk-kappaleet, sopii George-sedänkin myhäillä.

Keikan edetessä kokonaisuuteen alkoi kuitenkin tulla säröjä. George Clintonin musiikki on tarkoitettu tilanteisiin, jossa vellova ihmismassa sulautuu yhdeksi, villisti grooven tahtiin sykkiväksi organismiksi. Circuksen lattialla tällaista ilmiötä oli vaikea havaita, vaikka eturivin bileet olivatkin suht hikiset. En panisi vaisuhkoa tunnelmaa pelkästään jurottavien suomalaisten piikkiin, sillä bändi ei totta puhuakseni groovannut koko iltaa aivan täysillä.

Ehkä kyse oli jonkinlaisesta ylikunnosta. Yhtyeen yritys ja energiataso näyttivät nimittäin olevan jatkuvasti tapissa. On vain jokseenkin väistämätöntä, että 20 minuuttisiksi venyvissä yhden soinnun jameissa ja kolmeen tuntiin yltävässä keikassa on heikotkin hetkensä. Jossain vaiheessa päättymätön komppi alkaa uuvuttaa ja sooloista katoaa viimeinenkin ajatus.

Tässä vaiheessa kriitikon olisi houkuttelevaa lähteä jossittelun petolliselle polulle. Voisi nimittäin kuvitella, että kehnot osiot poistamalla Clinton parlamentteineen olisi saanut kasaan kahden tunnin mittaisen nappikeikan: armottominta kuviteltavissa olevaa groovea alusta loppuun. Mutta toisaalta, juuri tarpeettoman pitkät jamit ovat osa vanhan funkin syvintä olemusta. Lopputulos ei aina ole kauneinta kuultavaa, mutta merkityksellistä on koko bändin kokeilunhalu, heittäytyminen ja aito funk-henki. Näissä George Clinton on kiistatta maailman eliittiä, joten ehkä minun täytyy kerrankin joustaa musiikillisista laatuvaatimuksistani ja todeta yksinkertaisesti, että olipahan vain pahuksen funky keikka. Ainakin se on pakko myöntää, että harva livebiisi on vienyt niin vastustamattomasti mukanaan kuin Flashlight Clintonin poppoon esittämänä.

Ilkka Kärrylä