Apulanta, Terveet Kädet

Apulanta, tuo kiistatta Suomen ahkerimpiin rock-yhtyeisiin kuuluva trio tuskin esittelyjä liiemmin kaipaa. Vuonna 1991 Misfitsin ja Terveiden Käsien innoittamana aloittanut yhtye on vuosien varrella kasvanut maamme suosituimpien orkestereiden joukkoon, kenties osaltaan juuri tinkimättömyytensä vuoksi: Apulannan toiminnassa on tänäkin päivänä havaittavissa punk-juurien vaikutus.

Tuskin näinä kahtena iltana Klubilla olisi muuten lämmittelijänä toiminut juuri edellämainittu Terveet Kädet, vuonna 1979 Torniossa perustettu, jo suomalaisen kulttuurihistoriankin kannalta merkittävä hardcore-yhtye. Yhtyeen viimeisin julkaisu Ihmisen Poika, Pedon Poika oli omiaan innostamaan TK:n livenä näkemistä, kyseinen levy kun lienee parasta TK:ta noin kahteenkymmeneen vuoteen. Apulannankin näkemisestä oli päässyt vierähtämään jo melkein kymmenen vuotta, joten käsillä oli mainio mahdollisuus kokea jotain merkittävää - kumpikin näistä yhtyeistä on ollut aikanansa tärkeä osa omaa musiikkiharrastustani.


Terveet Kädet aloitti noin puoli tuntia myöhässä ja soitti lähes puolityhjälle salille. Tämä ei kuitenkaan yhtyettä tuntunut häiritsevän vaan vauhti oli kova ja tunnelma yhtä sekava kuin ennenkin. Ymmärrettävästi yleisössä oli faneja enemmän nähtävissä hämmentyneitä katseita, mutta itse nautin keikasta kovasti. TK tarjoili puoleen tuntiin valtaosan parhaista klassikoistaan (mm. Outo Maa, Pissaa ja Paskaa, Vapaa Pohjola, Jeesus Perkele, Anno Domini) sekä settiin hyvin istuneita uusia ralleja. 90-luvun englanninkieliset seikkailut metallin maailmassa jätettiin viisaasti väliin ja yhtye keskittyi siihen minkä parhaiten osaa: lyhyitä, yksinkertaisia ja äärimmäisen hämäriä kaahauksia. Kaiken kukkuraksi Läjä Äijälä, yhtyeen ainut alkuperäisjäsen, raakkuu tänä päivänä komeammin kuin koskaan – liekö viidenkympin rajapyykin ylittäminen tehnyt miehelle vain hyvää? Miekkosen omalaatuinen rytmitaju ja hyvin epäselvät välispiikit ovat nekin tallella ja, niin hämmentävää kuin se onkin, tärkeä osa yhtyeen viehättävyyttä. Terveet Kädet on vieläkin kaikessa omalaatuisuudessaan suomalaista hulluutta parhaimmillaan.

Apulantaa odotellessa olikin hyvää aikaa oman olotilan keventämiseen ja yhtyeen viimein aloittaessa vajaan tunnin verran myöhässä oli tunnelma korkealla ja Klubi ääriään myöten täynnä. Keikan alkupuolen painottuessa yhtyeen tuoreimpaan materiaaliin tuntui setti hieman kankealta, mutta muutaman vedon myötä lavalta tarjoiltiin Teit Meistä Kauniin sekä Viivakoodit, joiden myötä allekirjoittanutkin innostui liikekannalle. Apulannan lähes parituntinen setti olikin lopulta varsin monipuolinen, vaikkakin sinkkuhitteihin (Mato, Mitä Kuuluu, Liikaa, Viisaus Ei Asu Meissä, Vauriot, Maanantai, Pahempi Toistaan) painottuva kattaus. Mainitun hittimateriaalin ohessa kuultiin myös muutamia hieman yllättävämpiä valintoja, kuten ikivanha Elli, Ehjä-levyn aloittava angstikaahaus Deebee sekä Vauriot-vinyylisinglen b-puolelta löytyvä hc-ralli Kumi, Nahka, Piiska. Myönnän pettyneeni hieman kun herra Äijälä ei tullut sanoittamaansa rallia tulkitsemaan, mutta kyllä Sipekin tehtävästä hyvin selviytyi.


Keikkaa seuratessa muistui mieleen miksi Apulanta iski aikoinaan niin paljon. Yksinkertaiset powerpop-koukut, Tonin omalaatuinen lauluääni ja se tunteen ja energian määrä minkä trio etenkin livenä saa lauluistaan irti teki jälleen suuren vaikutuksen. Lisäksi soundit ja valot olivat erittäin hyvin hoidossa, joten keikka oli niidenkin osalta miellyttävä kokemus.

Keikkatauolle marraskuun vaihteessa jäävän yhtyeen esiintymisessä ei rutiininomaista suorittamisen tuntua saatika kankeutta ollut havaittavissa, niin hyväntuuliselta ja vapautuneelta keikka tuntui. Huumoriakin riitti viljalti kun yhtye innostui muun muassa tulkitsemaan Joel Hallikaisen Kuurankukkaa! Saapuvalla tauolla saattoi toki olla tekemistä soittoinnon kanssa, mutta se tauko Tonille, Sipelle ja Parta-Samille suotakoon.

Perinteisesti Toni vältteli varsinaista kontaktia yleisön kanssa, mutta hänen yhtyeensä musiikki loi kontaktia aivan riittämiin. Siltä minusta ainakin tuntui kun keikan päättänyt Reunalla veti suupielet hymyyn ja pakotti pogoilemaan – aivan niin kuin ennenkin.

Aleksi Leskinen