Absoluuttinen Nollapiste

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa, jotta tästä tuli mahdollista. Aikoinaan ujoutensa vuoksi selkä yleisöön päin laulanut Tommi Liimatta sinkoilee nykyään rokkikukkona yleisön keskellä ja vetää puhtaita fallos-kliseitä kuusikielisellään! Näky on kieltämättä hämmentävä, kun vielä pari vuotta sitten mies teki lava-lakonisuudesta äärimmäistä käsitetaide-performanssia. Mutta eipä kitaristi Aki Lääkkölääkään aiemmin voinut kuvitella puskemaan päätään yhteen Liimatan kanssa.

Kaikin tavoin vapautunut Absoluuttinen Nollapiste valloitti Yo-talon lavan juhlimalla kymmenettä studioalbumiaan. Uusi Musta hiekka olikin edustettuna seitsemällä kappaleella. Haasteellinen ja vaikea levy tuntui toimivan hiukan yllättäen mainiosti livenä. Illan kliimaksi koettiin jo varhaisessa vaiheessa, kun tuore progeteos Valvoja-aika tärähti eetteriin. Vanhalla abso-biisillä Viisas lintu maustettu psykedelia-vyörytys irtaantui Yo-talon rakenteista -– ja Lääkkölä todellisuudesta.

Vajaan kahden tunnin setistä heijastui ennennäkemättömän itsevarmuuden lisäksi myös pieni jännitys. Ehkä siksi juuri uuden albumin kappaleet ja vähemmän livenä soitetut biisivalinnat toimivatkin tutumpia numeroita paremmin. Niiden rinnalla Nimi muutettu –klassikkolevyn live-standardit Irene kaktus ja Eräät tulevat juosten kuulostivat yllättävän haaleilta. Näyttämisen halu ei ollut enää yksinkertaisesti samaa luokkaa. Mistään tympääntymisestä ei silti ollut puhettakaan.

Bändin omaehtoisuus ja tinkimättömyys paistoi kaikista heidän tekemisistään läpi. Samat piirteet muodostavat myös kaksipiippuisen haulikon. Harvoin livenä kuultu b-puolikokoelman helmi Toukokuun leikit soitettiin alkuperäisellä kitarariffi-introlla, joka Liimatan spiikin mukaan jätettiin levyversiolta pois, koska se oli tuottajan mukaan hanurista. En voi väittää vastaan. Siinä yksi hyvä syy, miksi Nollapiste tarvitsee ulkopuolisen mukaan äänitystilanteeseen.

Onneksi levy-yhtiö ei kuitenkaan sanele bändin tekemisiä. Isomman puljun leivissä musiikillisiin asioihin saatettaisiin puuttuakin, ja vieläpä hätiköidysti. Uuden albumin Loppuun katseltu kukkanen vaikutti ensimmäisillä kuunteluilla turhanpäiväiseltä, vaikka se on kaikkea muuta. Yo-talolla Liimatta tulkitsi karismansa avulla tämän synkeän rikostarinan sydäntä kylmäävästi – ja ihan nappiin. Vaikutti siltä, että mies on erityisen tyytyväinen kyseisen biisin sanoitukseen.

Improvisointi oli tuttuun tapaan läsnä. Proge-ummikon korvaan lähinnä myötähävettävältä kuulostanut soolotaistelu kosketinsoittaja Janne Hastin ja Lääkkölän välillä onnistui viihdyttämään Liimatan juonnon ansiosta. Laulaja itse sepitti toisen encoren Saatteeksi-liveklassikkoon ylimääräisen säkeistön kuolemaisillaan olevista isästä ja äidistä, jotka halusivat nauhoittaa c-kasetille viimeisiksi sanoikseen heitä askarruttavan kysymyksen: montako soitinta kuuluu jousisoitinperheeseen? Tätä et Lauri Tähkän tai U2:n keikoilla näe.

Nollapisteen uusi live-ilme ronskine hevosteluineen jättää ilmoille leijumaan ainakin yhden kysymyksen: miten tässä vielä käy? Mihin kymmenen albumia julkaissut proge-työhevonen voi enää musiikillisesti lähteä? Konevaikutteet, syntikkasoundit ja rumpuluupitkin on jo kokeiltu. Ympyrä on sulkeutunut ja viimeiset kolme albumia valloilla ollut muhkea soundi on saavuttanut lakipisteensä. Isot puhaltimet ja jyhkeät jousisovitukset eivät välttämättä olisi huonoja vaihtoehtoja.

Teksti: Heikki Väliniemi, kuvat: Tiina Malinen