22.10.2009
Loistofunkkia pyhän kolminaisuuden ulkopuolelta, näkemyksellisten ja höyrähtäneiden yksilöiden luomuksina.
Funkin pyhänä kolminaisuutena mainitaan yleensä James Brown, George Clinton ja Sly Stone. Kaikki legendoja, joiden panosta koko genren syntyyn ei parane vähätellä. On kuitenkin ainakin yksi yhtye, jonka meininki iskee rytmihermoon tanakammin kuin virallisten ylipappien tekeleet yhdessä. Tämän Kalifornian Oaklandista ponnistaneen poppoon tavaramerkkejä ovat käsittämättömän monimuotoinen groove ja ääritiukka komppisektio. Puhallinvoimaakin löytyy enemmän kuin Lieksan vaskiviikoilta. Arvaatte varmaan, että puhun Tower of Powerista.
Minulle Tower of Power on aina ollut ehdoton ykkösosaaja funkin saralla. Porukan draivi ja rytmiset oivallukset ovat keskimäärin valtavasti koukuttavampia kuin genren pioneereilla. Eroa tuskin voi panna pelkästään lajin yleisen evoluution piikkiin, sillä Voimatorni on perustettu jo vuonna 1968, keskellä funkin kiivainta eriytymisen ja vakiintumisen kautta. On vain pakko myöntää, että Oaklandin pojilla oli jo tuolloin herkullisen omaleimainen näkemys mustasta musiikista. Siitäkin huolimatta, että suurin osa yhtyeen soittajista oli valkoisia.
Tower of Powerin tyyli on ollut ennen kaikkea muutaman näkemyksellisen ja sopivasti höyrähtäneen yksilön luomus. Tenorifonisti Emilio Castillon ja trumpetisti Greg Adamsin loistavaa grooven tajua huokuvat puhallinsovitukset vuoroin mykistävät ja vuoroin naurattavat. TOP:n torviryhmä on musiikkipiireissä käsite, ja hyvästä syystä. Se pystyy toimimaan sekä voittamattomana yksikkönä että hajautetusti sen mukaan, mitä kokonaiskuva sattuu vaatimaan. Usein viimeisestä töräyksestä vastaa baritonifonisti Stephen Kupka, jonka panos tuo Tower of Powerin musiikkiin melkoisesti munaa.
Puhaltajien lisäksi maailmankuulu on myös Tower of Powerin klassinen komppiosasto, basisti Francis Rocco Prestia ja rumpali David Garibaldi. Hurjasta ghost note -työskentelystään tunnettu Garibaldi jätti yhtyeen jo 1974, mutta palasi kuvioihin 90-luvun lopussa. Prestia sen sijaan on ollut jatkuvasti erottamaton osa bändinsä soundia. Hänen kuivan perkussiivinen, dempattuja nuotteja hyödyntävä tyylinsä on täysin uniikki ja välittömästi tunnistettava. Funk-basistin olisi helppo lähteä hakemaan näyttöjä peukuttelun kautta, mutta Prestia soittaa muut suohon puhtaasti etu- ja keskisormella.
Vuonna 1975 julkaistu Urban Renewal on Tower of Powerin hedelmällisimmän luomiskauden huipentuma. Kolme vuotta aiemmin Bump Citylla alkanut viiden loistolevyn suora päättyi ylittämättömän funk-tastiseen äänitteeseen, jonka tasolle bändi pääsi seuraavan kerran vasta vuonna 1993. Tämä kiekko kannattaa iskeä soittimeen silloin, kun kaipaa muistutusta rytmimusiikin syvimmästä olemuksesta: perkeleellisen piukasta groovesta.
Urban Renewal tarjoaa tutun TOP-kaavan mukaisesti sekoituksen funk-hurjastelua ja soul-hempeilyä. Balladiosasto toimii perusvarmasti, mutta porukan todellista ydinosaamista ovat koko yhtyeen yhteissuorituksena muodostettavat pähkähullut groovet. Avauskappale Only So Much Oil in the Ground kutsuu mukaansa kohtalokkaalla torvi-introlla, mutta biisin todellinen selkäranka syntyy Rocco Prestian pudottelemasta, kuudestoistaosia vilisevästä bassolinjasta. Mies varioi kuin viimeistä päivää, mutta paketti pysyy kasassa ihailtavalla varmuudella. Maukas kitara- ja kosketinlivauttelu sekä kertosäkeessä kuultava puhaltimien dialogi täydellistävät kantaaottavan kappaleen.
Komeaa puhallindynamiikkaa kuullaan levyn muissakin kappaleissa. (To Say the Least) You´re the Most sisältää malliesimerkkejä klassisesta kysymys-vastaus
-logiikasta. Viimeistään baritonifonin saapuessa tukemaan bassolinjaa on pakko nyökytellä sovittajan oivalluksille. Urban Renewalin erikoisin veto on Maybe It´ll Rub off, jonka venkoileva groove nappaa kuulijan välittömästi otteeseensa. Biisissä on koko ajan jotain meneillään: juuri, kun odottaa fraasin loppuvan, osa puhaltimsta hyökkää aloittamaan uutta. Jokaiseen potentiaalisesti tyhjään kohtaan mahtuu baritonintöräys tai pari sointua kitarasta. Rykäisy tarjoaa uutta jokaisella kuuntelukerralla. Aivan kuten koko levykin.
Urban Renewalilla laulava Lenny Williams on Tower of Powerin tiuhaan vaihtuneista vokalisteista osaavimpia. Miehen äänellä ei päästä soulin mestareiden tasolle, mutta etenkin balladeihin löytyy mukavasti palkeita ja vibraa. Kutuosastolta parhaiten toimii komeasti paisuva Willin´ to Learn, mutta yleisesti ottaen TOP:n herkistelypuoli ei ole järin uraauurtavaa. Torviarrit ovat toki tasaisen upeita, ja ainahan voi ihmetellä, miten Prestia pystyy soittamaan niin pahuksen monta nuottia pilaamatta tunnelmaa.
Olen aina arvostanut musiikissa ennen kaikkea sitä, että se kuulostaa hyvältä. Vuosien tutkimusten perusteella uskaltaisin sanoa, funk on ehkä kaikkein lähimpänä tätä säveltaiteen kovaa ydintä. Se on rehellistä feel good -tavaraa, joka iskee suoraan mielihyväkeskukseen. Viihdearvo perustuu kuitenkin rytmisiin koukkuihin ja monipuolisuuteen, ei vain helppoihin hittimelodioihin. Tässä mielessä Urban Renewal on – hieman ohkaisista 70-luvun soundeista huolimatta – eräs kovimmista äänitteistä koskaan. Sen yllätykselliset kreisigroovet sytyttävät ja ilahduttavat, vaikka kaikki muu tuntuisi joskus pettävän.
Teksti: Ilkka Kärrylä
Kuvat: http://www.allmusic.com, http://blast-from-thepast.com
