Suurimman kuolema on vain hyvästä

Sanovat, että Oasis on hajonnut. Toivotaan todella niin, koska mitään syytä sen jatkamiselle ei ole vuosikausiin enää ollut. Menemättä kuitenkaan yhtyeen viimevuotisiin musiikillisiin ansioihin, ajattelin tarkastella hieman Noel Gallagherin lähdön aiheuttamia reaktioita, joihin myös Heikki Väliniemen taannoinen kolumni kuuluu. Harvoin nimittäin tulee törmättyä niin valtavan tunnekylläisiin kirjoituksiin, jotka eivät millään suostu näkemään metsää puilta.

Väliniemi on sitä mieltä, että brittipopin jälkiviisaassa kartoittamisessa on painotettu liikaa poliittisten ja yhteiskunnallisten seikkojen merkitystä. Toki näin, jos ajatellaan että Oasis olisi ollut musiikillisesti merkittävä yhtye myös vuoden 1996 jälkeen. Muuten ei mielestäni koko ilmiötä voi pohtia hetkeäkään ilman näiden läsnäoloa. Asian on parhaimmalla tavalla havainnollistanut John Harris kirjassaan The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock, jota suosittelen kaikille yleisemminkin brittipopista kiinnostuneille. Harris kuvaa kuinka Tony Blairin ja hänen puolueensa valtaannousu sekä nk. Cool Britannia -ilmiö – joka nosti brittiläisyyden viileiden ja tiedostavien nuorten huulille – oli edellytyksenä sille että brittipop nousi siihen asemaan minkä se 90-luvun puolivälissä saavutti.

Cool Britannia viittaa Lontoon kaduilla eläneisiin muotivirtauksiin ja oli 90-luvun vastine 60-luvun britti-invaasiolle mutta se oli myös hyvin suuressa roolissa, kun yksi manchesterilaisen työväenmusiikin muodoista kasvoi kansan- ja maailmanmusiikiksi. Mielestäni ei mitenkään voi irrottaa Oasiksen (tai muidenkaan brittipopbändien) menestystä niistä yhteiskunnallisista ja kulttuurisista virtauksista, jotka hallitsivat saarivaltakuntaa 90-luvun puolivälissä.

Oasiksen menestyksen tarkastelu näin jälkikäteen vaatii siis, että sen asettaa oikeaan kontekstiin. Silti yhtyeelle on vimmatusti etsitty seuraajaa ryhmistä, jotka tälläkin hetkellä pyrkivät maailman suurimmiksi yhtyeiksi – paikalle joka Oasiksella joskus oli. Pettymys on jotenkin käsinkosketeltavaa, kun korvaajaa ei tunnu löytyvän. Hauskaa tässä on se, että syyksi koetaan se, ettei yksikään ehdokeista ole oikealla tavalla yhtä hyvä kuin Gallagherien johtama kopla. Tuollaisella ajattelulla päästään nopeasti kiertoon, jossa Mamba vaihtuu Yöksi ja Yö vaihtuu Lauri Tähkäksi – perusasetelma on sama mutta jokaisen vuosikymmenen aikana syntyy aina jokunen uusi keino, joilla myydä pohjimmiltaan samaa tavaraa. Kukaan ei halua nähdä, että aika ajoi Oasiksen suuruuden ohi jo yli kymmenen vuotta sitten, eikä samankaltaisista yhtyeistä seuraajan etsiminen ole realismia – eihän yhteiskuntakaan enää ole sama.

Epätoivoisella vimmalla rakkaimpaansa tarttuneet pohdiskelijat eivät tietenkään kykene ymmärtämään, että elämää on eron jälkeenkin, joten surutyön jatkuessa ja sen loppumista odotellessa, voinemme yrittää jättää yhteiskunnallisten olosuhteiden pohdiskelun sikseen, ja keskittyä toiseen Oasiksen menestyksen kulmakiveen.

Oasis tyhmensi brittiläisen valkoisen työväenrockin, ja vieläpä oikeaan aikaan. 80-luvun suosituin musiikki oli puleerattua ja tyhjyyttään kumisevaa kun taas vuosikymmenen paras musiikki oli usein sisäänpäinkääntynyttä ja hyvin kaukana valtavirrasta. Mihin tässä yhdistelmässä sopii viikonloppupäihteilylle elävä työväenluokkainen nuori mies, joka on kuin luotu laulamaan suuria kertosäkeitä mutta ei voi ryhmäpaineessa innostua syntetisoidusta musiikista? Miten ulospäinsuuntautunut olutjalkapallon ystävä voisi koskaan innostua musiikista, joka ei ole kuten hän: suuria ja yksinkertaisia eleitä viljelevä, itsevarmalta vaikuttava mutta pohjimmiltaan yhteenkuuluvuudentunteen kaipuutaan sureva ja ikuista nuoruuttaan julistava?

Kun rinnakkain laittaa Oasiksen ja tätä aiemmin aloittaneet Blurin, Sueden ja vaikkapa Pulpin, ei tarvitse olla kovinkaan valaistunut huomatakseen missä suurin ero ryhmien välillä menee. Siinä missä Oasis oli lähinnä kansantajuinen, oli muilla mainituilla rima hieman korkeammalla: Blur oli huolissaan mm. amerikkalaisen kulttuurin ylivallasta, Jarvis Cocker otti teksteissään sosiaalisen tarkkailijan roolin ja purki seksuaalisesti turhautuneen aikuisen miehen tuskaa. Suede taas, ironista kyllä, oli jossain mielessä lähimpänä Oasista – loistavia singlejä julkaissut yhtye, röyhkeä ja arrogantti – mutta hämmensi turhan monia monitulkintaisella seksuaalikuvastollaan.

Oasis oli helpompi, siinä oli vähemmän tulkittavaa monimielisyyttä. Se puhui massojen kieltä, eikä se koskaan sortunut käsittelemään aiheita, jotka olivat vieraita keskivertopubeissa istuville keskivertolädeille. Se myös teki muutaman hienon levyn ja tukun hienoja sinkkuja. Oasis myös auttoi muita yhtyeitä nousemaan korkeammalle ja kiitos sen, moni hieno brittipop/rock-yhtye on maailmalla tunnettu. Niinkin typerä piirre koko Oasis-myytin rakentamisessa kuin kilpailu Oasiksen ja Blurin välillä – paljossa median masinoima – oli omiaan pönkittämään myös muiden yhtyeiden asemaa, kun yksilöille tuli aika valita puolensa.

Oasis ei tietenkään yksin noussut suurimmaksi, vaan medialla oli tässä hyvinkin merkittävä rooli, ja tätä Väliniemikin sivuaa kirjoituksessaan. Usein unohtuu, että vaikka median voi nähdä makutottumusten muokkaajana, eivät levikeistä ja irtonumeromyynneistä kiinnostuneet lehdet kuitenkaan suuressa määrin kirjoita kuin sellaisesta, mitä yleisö haluaa lukea. Ja jos jonkin NME:n levikki onkin laskenut, ei se johdu Oasista parempien yhtyeiden puutteesta. Päinvastoin, se mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtuu siitä, että mainittu julkaisu on juuttunut Oasikseen ja on viimeiset kymmenen vuotta epätoivoisella vimmalla pyrkinyt nostamaan esiin jotain täyttämään sen suuren aukon minkä brittipopin heikkeneminen aikanaan jätti. Tässä mielessä sitä voi verrata rapakontakaiseen Pitchforkiin, jossa itsensä parodioiminen on edennyt niin pitkälle, että Radiohead on nostettu 2000-luvun merkittävimmäksi yhtyeeksi.

Taas palattiin ulkomusiikillisiin seikkoihin, mutta niin se vain on: on vaikea ymmärtää, miten Oasiksen voisi nähdä muuten kuin suhteessa siihen yhteiskunnalliseen ympäristöön kuin missä se nousi suurimmaksi. Nykypäivänä median rooli yhtyeiden suuriksi nostamisessa on toki edelleen tärkeää ja se korostuu aikakaudella, jossa ”löydöt” tehdään pikemmin tietoverkoista kuin keikkapaikoilta. Mutta ei mediakaan yleensä ole mikään viriili joka puolelle loikkiva suunnannäyttäjä, joka oikeasti olisi kiinnostunut hyvien yhtyeiden esiinnostamisesta. Maksullisen median suurin mielenkiinto on myynnissä, eikä heitä voi siitä syyttää. Karrikoiden: kun maksat NME:stä, tuet taloudellisesti Oasiksen seuraajan etsintää.

Jos jättää huomioimatta ne yhteiskunnalliset ja poliittiset olosuhteet, joihin Oasis syntyi ja joista se myös yritti hyötyä – Noel kävi Downing Streetillä varmasti vain hakemassa sisustusvinkkejä! – syntyy ilmiselvä tilanne jossa tuntuu että tuon aukon voisi joku juuri nyt täyttää. Mutta kuten Väliniemikin, aika harva on päässyt sellaiseen lopputulokseen joka tuntuisi kenestäkään hyvältä tai edes mahdolliselta.

Ihan yksinkertaista se on. Ei mikään tällä hetkellä olemassa oleva yhtye voi olla uusi Oasis, koska kun yhtyeelle jätetään vain musiikkinsa ja unohdetaan se maailma johon se syntyi, ei yhtäkkiä olekaan kuin reilu levyllinen loistavia biisejä, ehkä joku ajatonkin. Kaikki Be Here Now:n kuulleet tietävät ettei kokaiinilla kannata yrittää parantaa suuruudenhulluuttaan. Levynmyyntimenestys ei Oasiksen – kuten ei yleensä muidenkaan – kohdalla tarkoita menestystä musiikillisessa mielessä. Vaan se kaikki muu sitten?

Brittipopin menestyksessä oli kuitenkin kyse paljon laajemmin brittiläisestä työväenkulttuurista kuin vain Oasiksesta, josta tehtiin sen sankareita. Manchesterin pojat kasvoivat melkein yhdessä yössä rääsyistä rikkauksiin, Blairin New Labour sai oivaa polttoainetta kampanjoilleen ja saarivaltakunnasta tehtiin maailman viilein paikka taas muutaman kymmenen vuoden tauon jälkeen. Jarvis Cocker ja monet muut varmasti ihmettelivät miten ylitsevirtaava työväenluokkaisuus – joka sai kulminaationsa junttimaisessa lädikulttuurin ylistämisessä – yhtäkkiä oli pinnalla: eihän se ollut muuta kuin se todellisuus jossa oli aina eletty.

Oasiksen korvaamisessa ei pohjimmiltaan olekaan kyse siitä, etteikö briteissä tehtäisi hyvää musiikkia tällä hetkellä. Sitä kyllä tehdään, mutta ei siitä ole Oasiksen korvaajaksi, koska se ei ikinä kykene mobilisoimaan massoja samalla tavalla. Oasiksen korvaaja ei tietenkään laadullisesti edes voi olla kovin korkeatasoinen. Pienin yhteinen nimittäjä on yllättävän matalalla kun pitää saada miljoonat ihmiset liikkeelle, ja tämä vesittää melko monet yhtyeet kaikesta siitä mitä on tarjolle tuotu.

Aikaperspektiiviäkään ei millään voi ohittaa. Kun Oasis nousi piikkipaikalle, olivat maata hallinneet konservatiiviset thatcheriläiset liki 15 vuotta. Maa oli suljettu ja sisäänpäinkääntynyt. Muutos tuli Blairin ja enemmänkin Cool Britannian muodossa. Blur lauloi amerikkalaisen kulttuurin vastustamisesta ja Union Jackista tuli yhtäkkiä muotikuosi. Patrioottisuus muutti muotoaan ja uusi sukupolvi käytti vanhan maailmanvaltiattaren esteettisiä piirteitä yhtenäisyytensä pohjana. Kun pääministeriksi nousee ihminen joka on joskus pitänyt kitaraa käsissään, pelaa jalkapalloa ja poseeraa imagollisista syistä Oasiksen lauluntekijän rinnalla, puhaltaa Downing Streetillä tietysti uudet tuulet.

Uudeksi Oasikseksi tarvitaan siis kansanbändi. Termi on haastava, koska ei Oasiskaan sitä ollut. Se onnistui mobilisoimaan suuria joukkoja, mutta myös valtavat joukot seisoivat muiden takana, ehkä jopa Oasista vastaan. Kansanbändin täytyy olla populistinen ja sen on pakko kiinnittää median huomio myös ulkomusiikillisilla ansioilla. Veljesriidat ja päihteet on hyvä keino tähän, mutta kun tänä päivänä selailee saarivaltion lehtiä, huomaa nopeasti millaisen inflaation julkisuus ylipäätään on kärsinyt. Tarvitaan entistä räikeimpiä tyyppejä, mutta se myös karkottaa entistä suuremman osan yleisöstä. Margaret Thatcher ja kumppaninsa jättivät maansa henkisesti niin heikkoon jamaan, ettei ilmapiiriin vaikuttaminen ollut 90-luvulla niin vaikeata etteikö joku Blairin kaltainen olisi sattumalta voinutkin onnistua vetämään oikeista naruista. Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, on hyvin epäselvää missä jamassa maa on, mutta askelia on eittämättä otettu taaksepäin – ei kuitenkaan tarpeeksi jotta käsillä olisi 90-luvun ensimmäista puoliskoa vastaava tilanne, jossa useammasta yhtyeestä voisi syntyä rintama, joka tuntuisi edustavan yhtä kokonaista valtakuntaa.

En siis voi kuin pyytää, että haaveet jostain Oasiksen kaltaisesta ilmiöstä kuopattaisiin. Samoilla ehdoilla ei nykypäivänä synny mitään yhtä suurta, etenkään jos ei haluta nähdä että Oasiksen nousu suurimmaksi johtui myös niin monesta muusta seikasta kuin ryhmän musiikillisista ansioista.

Maailma Oasiksen jälkeen? Helvetin nasta paikka, jos intoilijat vain suostuisivat riisumaan lasinsa ja kääntämään uuden lehden elämässään. Seuraavat ovat jo nurkan takana.

Teksti: Jani Ekblom, kuvat: oasisfanatic.com, johnharris.me.uk, nme.com, mirror.co.uk