Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, Epilä

Kaksi kitaravoittoista bändiä, joita yhdistää lähinnä suomenkielinen laulu, veti Tampereen Klubin torstai-iltaan kohtuullisesti kansaa. Toki täytyy muistaa että molemmilla oli kotikenttäetu ja kummastakin orkasta löytyy sen verran taustahistoriaa kotimaisen popin kentältä että pelkästään bändiläisten kavereilla luulisi saavan tuon verran porukkaa kokoon. Kumpikaan yhtyeistä ei ollut hypeistään huolimatta ainakaan vielä onnistunut herättämään ns. isompaa yleisönosaa. Ehkäpä nuo arkikeikat Tampereella ovat muutenkin paikkakunnan uusille bändeille lähinnä sellaisia näytönpaikkoja – ne todelliset haasteet tulee sitten vieraammalla yleisöllä ja isommat sukseet viikonloppuisin. Jos ovat tullakseen.

Tamperelaisesta kaupunginosasta nimensä napannut, ”uljaasti kitaroitua ja vahvasti stemmalaulettua modernia pop-musiikkia” levy-yhtiösaatteensa mukaan soittava Epilä on nostanut hypeä omalla tavallaan lähes perustamisestaan asti vuonna 2006. Markkinointia on suunniteltu ovelasti, pommitushypetys tuttujen ja ”oikeiden” tyyppien kautta on välillä vedetty rasittavuuteen asti. Minä kun en ainakaan diggaile kenenkään tekemisistä ennen kuin olen käytännössä kuullut lopullista tuotosta. Niinpä tunteet olivat ristiriitaiset ennen yhtyeen keikkaa, joka monista sattumuksista johtuen oli (viimeinkin) se ensimmäinen tuttavuus viisikon musiikkiin. Toisaalta yhtyeen meiningistä kuulemani ja viimevuotisen rajoitetulla painoksella jaellun promo-EP:n herättämät positiiviset sanat lupasivat hyvää ja kun yhtyeessä kuitenkin soittaa heppuja sellaisista itsekin diggailemistani bändeistä kuin mm. Jadecroon, Guava, Cartoon Tree, Aknestik ja mitä näitä nyt on… Toisaalta taas skeptisempi puoli pelkäsi kuinka paljon nostatetusta hypestä on tyhjää kuplaa ja kuinka paljon biisit vastaavat nostetta?

Epilällä on hetkensä. Lämmittelyaktinahan yhtye Klubilla toimi ja sen mukaisesti keikka ei kovinkaan pitkään pauhannut. Näiden biisien joukosta nousi toki hyviä hetkiä mutta ongelmiakin on. Ehkä soittajien vahvasta powerpop-historiasta johtuen yhtyeen kappaleet tuntuivat tulevan vahvasti sellaisella tasarivisellä kitaravyörytyksellä, jossa laulu peittyy turhan paljon kitaroiden murinan luomaan aaltoon. Etenkin levymuodossa ihan kelpoiselta kuulostava sinkku Ajatuspoliisi kärsi tästä. Muutenkaan Jari Kuusisto ei mikkinsä ääressä tuntunut pääsevän sellaiseen liitoon, jolla yhtye nousisi massasta. Kun biisikynästäkään ei ihan sellaisia samantein päähän jääviä rallatuksia irronnut, olivat yhtyeen vahvuuksia livenä lähinnä rutinoituneen sympaattinen puolivittuileva esiintyminen ja hyvin yhteenhitsautunut soitto. Bändin yleissävy on toki miellyttävä ja lämmittää vanhan voimapopparin sydäntä, mutta silti siitä uupuu se jokin persoonallinen juttu jolla yhtye tulisi jäämään muuksi kuin pelkäksi alaviitteeksi suomalaisen popin historiankirjaan. Toivoa toki on – viimeisten biisien seasta löytyi sellaistakin potkua joka live-muodossa toimi oikein hyvin.

Janne Laurilalta on tottunut jo odottamaan hyviä keikkoja. Office Building- ja Laurila-yhtyeiden jälkeen kieltä vaihtanut ja soolo-uralle ryhtynyt Janne kokosi levyään demottamaan paras mies oikealle pallille-tyyppisen kokoonpanon, joka kaikeksi onneksi muotoutui myös Jannen live-bändiksi. Janne Laurila ja Tuhlaajapojat koostuu Jannen laulun ja kitaroinnin ohella Ville Rauhalan bassosta ja taustalaulusta, Juppo Paavolan rummuista ja Tuomas Luukkosen kitarasta. Tyylilajina Jannella on rokkaavasta kitaroinnista iskelmälliseen hempeilyyn ja rentoon kantriin asti ulottuva melodinen pop, jossa kaikaa luonnollisesti myös Office Buildingin folkimpi maalaus ja Laurila-yhtyeen suoraviivaisempi rokkihaara. Kielellinen käännös taas on sujunut yllättävän luontevasti. Toki musiikki keskittyy aiempia enemmän biisien ytimeen eikä Janne missään nimessä halunnut alkaa luomaan lisää suomalaismelankolista pseudotaiteellista sanahelinää. Joten kielikuvat ovat aika arkisia ja muutamista kliseistäkin huolimatta toimivan kepeitä. Pieniä kauniita pop-sävellyksiä, toiveikkaita ja soljuvia, jotka sopivat hyvin sävellysten helppoon mutta koukukkaaseen virtaan.

Laurilan biiseissä on hyvän kappaleen leima – niistä saisi toimivia esityksiä yhtä lailla ilman minkäänlaista instrumentaatiota tai täysihenkisen sinfoniaorkesterin sovituksena. Silti pelkistetyn rokkaavan ja maanläheisesti haikeilevan välillä vaihteleva soitanto, jossa Jannen akustinen kitara nakuttaa loistavan rytmiryhmän luomaa pohjaa myötäillen ja Tuomas Luukkosen sähköinen kuusikielinen maalaa melodiamaiseman, sopii kappaleisiin loistavasti. Kyllä sen kuulee että Tuhlaajapojat ovat olleen mukana jo demovaiheessa tuomassa mausteitaan Jannen aihioihin.

Sen verran kokeneista kehäketuista on myös kyse, että Klubin keikan kaavaa oli selvästi mietitty. Rauhallisemmat sävyt tulivat mukavassa tasapainossa vuorotellen kiivaamman poljennon kanssa. Esikoinen ja Etelään aloittivat vahvasti, Heili herkisti Jannelta illan huonoimman välispiikin Turo´s Hevi Geen hengessä ja Suuri kaupunki ja Pitkää viivaa kantoivat loppukeikasta yhtä lailla hyvin. Jannen upea laulu korostui ennen muuta Tauti ilman hoitoo -kaltaisten rauhallisempien palojen kohdalla. Keräilijän letkeää ja kiireetöntä vankkuriajelua tuli hymyiltyä vahvasti. Ville Rauhala täydensi hyvin levyllä enemmän Suvi Koivun laulamina kuultuja stemmoja. Ja Tuomas osoitti rutiininsa soiton lisäksi vaihtamalla ja virittämällä kitaraa kesken biisin ennätystahdissa. Kesken olevan biisin sooloon riitti kahden kielen tarkennus, loput ehti sitten hoitaa kohdilleen seuraavan spiikin aikana. Eikä mahdollista epävireisyyttä silti edes kuullut. Upea Kultaisia pisteitä -debyytti kahlattiin keikalla kannesta kanteen ilman notkahduksia, levyn ulkopuolelta kuultiin vain yksi kappale. Mitäs sitä kaivamaan kaapista vaihtotakkia jos harteilla oleva vielä lämmittää ja tuntuu hyvältä?

Kuulostaako hehkutukselta? Jep. Mutta minkäs teet kun levy on parasta suomenkielistä poppia koko vuonna, Janne laulaa edelleen kuin enkeli ja lavalla on takuuvarman taitavia soittajia. Olisi helpompi olla kriittinen jos olisi oikeasti jotain motkotettavaakin. Näillä näytöillä ei voi muuta kuin nostaa peukut ylöspäin ja suositella muillekin.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo