01.08.2002
Nite&Day Cafe/Manchester
Kaksi päivää vesisadetta takana ja mahdollisuus päästä ilmaiseksi sisätiloihin hikistä rockiltaa viettämään: sopii. Tietoni tulevasta olivat hatarat, kun saavuin Nite&Dayn eteen. Sen tiesin, että Twisted Nerve–levy-yhtiö järjestää joka kuukauden ensimmäisenä iltana White Rabbit–otsikolla illan, joka pitää sisällään livemusiikkia merkin omilta tai muuten vain mielenkiintoisilta artisteilta. Tällä kertaa esiintymässä oli kaksi bändiä: tyttövetoinen Misty Dixon sekä 16-jäsenisestä tilapäisesti 12-jäseniseksi kutistettu Homelife -orkesteri, jonka tuore Flying Wonders–albumi oli illan juhlimisen kohde.
Illan flaijeri
Misty Dixon aloitti settinsä rauhallisesti, melkein liian rauhallisesti. Akustinen kitaratunnelmointi ei oikein pitänyt otteessaan ja moni yleisön joukossa siirtyikin suosiolla baaritiskille. Virheestään viisastunut bändi jatkoi pirteällä sixties-popilla ja sai osan ihmisistä jo uudelleen koukkuun, mutta bändin basistin laulamassa setin neljännessä biisissä meni sitten vähän liian moni asia poskelleen. Vähän kävi bändin jäseniä sääliksi, kun yleisöstä alkoi kuulua puheensorinaa kesken keikan. Setin loppua kohti Misty Dixon paransi otettaan huomattavasti ja juuri julkaistu Dolly Parton–coversinkku Love is like a butterfly sai jo yleisön ihan mukavasti lämpimäksi. Bändin omissa biiseissä oli kaikuja Stereolabista ja Belle and Sebastianista, hetkittäin turhan selviäkin. Bändillä tuntui olevan oma linja vielä jonkin verran hakusessa, keikkavarmuuttakin olisi saatava lisää. Kyseinen ilta oli Misty Dixonille varmaankin kasvattava kaikesta huolimatta. Mahdollisuuksia bändillä on korkeammallekin, sitä ei sovi kieltää.
Pienen roudaustauon jälkeen lava täyttyi soittajista ja lattia yleisöstä. Taisin olla paikallaolijoista niitä harvoja, jotka eivät tienneet mitään tulossa olevasta. Normaalisti 16-henkinen Homelife oli keikkaa varten jouduttu kutistamaan 12-henkiseksi lavan pienuuden takia. Porukkaa oli kuitenkin varsin tarpeeksi muttei liikaa. Kolme lyömäsoittajaa, kolme kitaristia ja muutamia kavereita, jotka soittivat mitä tahansa, sekä aasialaistaustainen laulaja, joka soitti myös huilua. Mitä tästä sopasta sitten tuli? Upeaa musiikkia, jossa oli vaikutteensa niin elektronisesta pop/rockmusiikista, jazzista kuin maailmanmusiikistakin. Rytmikästä vääntöä, jonka yllä leijui itämaisista elokuvista tuttu klassinen kiinalainen laulu. Esitystä voisi kai sanoa moderniksi progeksikin, mutta 70-luvun progen tuhoksi muodostunut suuruudenhulluus soinnista puuttui kokonaan; Homelife on kookas ja sähköinenkin orkesteri, mutta kuulosti varsin orgaaniselta. Biiseissä oli tarttumapintaa, vaikka normaalista popkaavasta on kyseisen bändin kohdalla turha puhua. Sovituksissa löytyi kekseliäisyyttä ja samaa voi sanoa myös bändin soundista, joka oli varsin omaleimainen. Toki 12-jäsenisen bändin on syytäkin kuulostaa jossain määrin erikoiselta, muutoin kokoonpanon perusteleminen olisi varsin hankalaa. Eksoottisia rytmejä, taiturimaista soitantaa, puhaltimia ja jousia sekä aivan loistavaa fiilistä; bändi nautti selvästi olostaan ja yleisö bändistä.
Ja toiseltakin puolelta
Parin tunnin ja parin encoren jälkeen bändi jätti hikisen mutta tyytyväisen yleisönsä. Porukka katosi vähin äänin Manchesterin sateeseen, itse jouduin seisomaan vielä hetken suu auki. Kotimatkalle lähdin pää sekaisin eikä päihteillä ollut osuutta asiaan. Jos esimerkiksi Pori Jazzin järjestäjillä olisi homma hallussa, Homelife olisi ensi kesänä Porissa. Todennäköisesti siellä on kuitenkin Gary Moore, joku amerikkalainen, nousussa oleva mukasoullaulaja ja rekkalasteittain humalaisia keski-ikäisiä firman maksamilla lipuilla, taas. Mutta hyvä niinkin.
Jari Tuomanen
