Mesmer, Idolae

On monta tapaa viettää syksyistä lauantaita, mutta kaikki vaihtoehtoiset ratkaisut jäivät jalkoihin, kun kuulin mitkä kaksi orkesteria esiintyisivät 26. syyskuuta Helsingin Lepakkomiehessä.

Illan avauksesta vastasi Tampereella vuosikymmenen puolivälissä perustettu ja sieltä jossain vaiheessa Helsingin suuntaan uudelleensijoittunut Idolae. Orkesterin nimi oli toki jo entuudestaan tuttu, mutta ainoa asia mikä allekirjoittaneelle tuli bändistä ennakkoon mieleen oli kultanaamio. Idolae on näet käyttänyt esiintyessään sekä pressikuvissaan pitkään kultanaamioita, mutta ainakin Lepakkomiehessä tuo kausi oli tullut päätökseensä.

Naamioton viisikko käynnisti keikkansa hissukseen yhdentoista jälkeen, ja jo ensimmäisen kipaleen aikana kokonaisuus lähti rullaamaan eteenpäin, vaikka ilmassa pientä hermostuneisuutta olikin havaittavissa. Nähtävästi pitkäksi venähtänyt keikkatauko toi omaa puristusta tilanteeseen, mutta vain hetkeksi. Elektronisen rungon päälle rakentuneen musiikin karun yksinkertainen sekä terävälinjainen tyyli istui Lepakkomiehen ympäristöön täydellisesti, mikä loi tilaisuuteen tietynlaista lämpöä. Tyytyväinen bändi esiintyi tyytyväiselle, joskin vähän laiskalle yleisölle, joka aplodeerasi asiaankuuluvasti joka numerolle.

Vokalisti-kitaristi-kosketinsoittajan ääni täydensi usvaisia kappalaita, elektronisten taustojen kutoessa taustalla kiireettä kuvioitaan. Välillä mukaan hiipi suoranaista rock-otetta, vaikka Idolaen suurimmat vahvuudet lepäsivätkin selvästi pop-maailman pehmeissä koukuissa. Vertailukohdan löytäminen näin erikoiselle musiikille on miltei mahdotonta, mutta jos otetaan Düsseldorfin kellareissa uransa alussa krautrockin ihmeitä tutkinut Kraftwerk sekä Amnesiacin aikainen Radiohead, niin päästään jo näköetäisyydelle. Lisätään sekoitukseen tanssittavuutta, alkukantaista mystisyyttä, sekä 2010-luvun soundeja ja siitä vielä vähän eteenpäin – jossain siellä on Idolae.

Niukasta tilasta huolimatta yhtye pysyi alati liikkeessä ja videobiisi White Meatin aikana lisätilaa kaipaava basisti jopa karkasi yleisön sekaan hetkeksi. Rock on kontaktilaji ja joskus lähikontakti on se ainoa oikea. Kielisoitintaiturin svengatessa itsensä, yleisön sekä muun yhtyeen iloksi keikka saavutti selkeästi lakipisteensä. Setti nojasi pitkälti bändin viimeisimpään Through The…Straight Lines -miniin, sekä tulevan 12 tuumaisen antiin, jolta kuultiin jo pari kipaletta. Ennen lauantai-iltaa Idolae oli tuttu vain nimenä, nyt tuo asia on peruuttamattomasti muuttunut, mistä kiitos orkesterille.

Pienen roudaustauon jälkeen koitti illan päänimen vuoro, kun Mesmer kapusi lauteille. Yhtyeen taannoin ilmestynyt kolmas pitkäsoitto The Ghost of a Tennis Court on jatkanut orkesterin värikästä linjaa. Tiukalle genrepoliisille Mesmerin kaltainen rockin, dubin, popin, elektron ja huuruisen progen sekoitus on myrkkyä, sillä yhtye ei taivu mihinkään perinteiseen kaavaan; Mesmer on vain ja ainoastaan Mesmer.

Yhtyeen esiintyminen kulki samoilla linjoilla uusimman albumin kanssa. Parin tavallisen ja ikävän mitäänsanomattoman kappaleen jälkeen ehti jo epäilys hiipiä mieleen, kunnes bändi löi pöytään tiukimman ässänsä – vahvan tunnelmoinnin. Temmon tippuessa ja kuvioiden koukeroituessa kaikki napsahti äkkiä kohdilleen ja kitaristi-vokalisti Miki Brunoun upea tulkinta pääsi toden teolla oikeuksiinsa. Tästä eteenpäin ote pysyi tiukkana ja etenkin keikan loppupuolella viisikko yltyi suorastaan maagiseen menoon.

Siinä missä Idolae pyrki jatkuvasti luomaan siltaa itsensä sekä yleisön välille, käynnistyi Mesmerin esiintyminen tyystin toisella tavalla. Orkesteri keskittyi työhönsä, viilaten jokaisen kappaleen soundeja lähes tieteellisellä tarkkuudella. Hinkkaus saavutti huipentumansa loppukeikasta kuullulla Mr. Florida –siivulla, jonka yhdeksänminuttinen levyversio toistettiin mahdollisimman tarkasti livetilanteessa. Välittömät mielleyhtymät Pink Floydin Live at Pompeii tallenteeseen olivat väistämättömiä, mikä ei ole tietenkään lainkaan paha asia.

Nousujohtoinen keikka päättyi raivoisaan On Fire ryöpytykseen, jonka aikana vokalisti karkasi pariin otteeseen yleisön sekaan haastamaan kuulijoita vielä yhteen rynnistykseen. Tähän rynnäkköön päättyi myös koko keikka, jonka intensiivisyys etenkin lopussa haki vertaistaan.

Mitä siis opin illan aikana? No, ensinnäkin Idolae on paljon muutakin kuin kultaisia naamareita ja Mesmer kykenee parhaimmillaan lietsomaan itsensä doorsmaiseen raivoon. Kumpikin yhtye tuntuu vasta saavuttavan kultakautensa ja lauteilla yhtyeet ovat edelleen paremmin kotonaan kuin studiossa. Toisin sanoen, ilta ei olisi voinut juuri paremmin kulkea.

Teksti ja kuvat: Mika Roth