The Jesus Lizard (USA), Fun

Helsingissä oli keskiviikkonna tarjolla 90-luvun fiilistelyä noice rockin hengessä koko rahan edestä. Kotimainen panos illalle oli Fun, jonka uusimman levyn Zu-Pa! on tuottanut itse Steve Albini. Fun kuulostaa Albinin tuottaman Nirvanan In Uteron, Butthole Surfersin, Deep Turtlen ja illan pääbändin risteytykseltä. Itseäni bändissä ihastuttaa kolho yleissoundi ja päälle käyvä basson tykytys, joka luo mukavan neuroottisen yleisvaikutelman. Yleisesti ottaen bändi tuntuu kovasti nähneen vaivaa sille, miltä se kuulostaa. Tähän kun lisää sen, että Fun soitti kurinalaisesti hien virratessa, oli kyseessä mainio keikka, joskaan ei unohtumaton.

Itse illan pääesiintyjä olikin sitten jotain, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. The Jesus Lizard nykyisellä kokoonpanollaan yhdistää tiukan soiton, vaarallisuuden ja arvaamattomuuden tavalla, johon harva nykybändi pystyy. Vaikka laulusolisti David Yow on lähes viisikymppinen, herran arvaamaton liikehdintä, raakuus, aggressiivisuus, maanisuus, uhkaavuus, intensiteetti ja heittäytyminen hakee vertaistaan. Eipä tule mieleen yhtään nykyistä punk-bändiä, jonka laulaja pystyisi vastaavaan. Toki moni onnistuu hyppimään ja heilumaan, mutta ulospäin se näyttää aivan liian usein vain koreografialta, jota toistetaan illasta toiseen.

Yow ei turhia säästellyt, vaan otti kontaktia yleisöön ja häntä kannettiin jo setin ensimmäisiin biiseihin kuuluneen Seasickin aikana miksauskopille saakka hänen huutaessa mikrofoniin ”I can swim”. Hänen habitustaan ja olemustaan on vaikea kuvailla, mutta yritetään. Sekoitetaan jo edesmennyt brittiläinen tv-kokki Keith Floyd, saluunassa yksin dokaava cowboy ja kurvin sekakäyttäjä pahalla päällä, päästään aika lähelle totuutta. Davidin agenda ei ole siis vanheta arvokkaasti ja hyvä näin. Patteri olutta tuntui menevän hyvin alas, paita lähti hyvissä ajoin ja kaikenlaista vaatteen kappaletta tungettiin housuihin pitkin keikkaa sepaluksen retkottaessa auki.

Mikä tässä bändissä ihastuttaa, on se tosiasia, että heillä ei ollut tasan mitään kompleksia siitä, miltä he näyttivät. Samat kledjut ovat varmasti ihan arkipäivinä päällä ja poseerauksesta ei tietoakaan, mitä nyt kevyesti basisti David William Simsillä. Rumpusetin takana luurit päässä villisti nakutellut Mac McNeilly eli ihan omassa todellisuudessaan ja hyvin hoiti tonttinsa myös mm. Tomahawkissa vaikuttanut kitaristi Duane Denison. On hauska balanssi, että siinä missä muu bändi soittaa kurinalaisesti ja tiukasti, keskittyen oikeastaan vain instrumentteihinsa, Yow taas huolehti energialatauksesta ja sitähän riitti.

Itseeni keikalla kolahti varsinkin Shot-levyn ystävänä Thumbscrews ja encoren aikana kuultu Blue Shot. Oli hienoa, että tämä 1987 perustettu bändi saatiin vihdoin Suomeen, sillä keikat saattavat olla bändin viimeisiä. Allekirjoittaneen lisäksi muukin yleisö piti näkemästään ja kuulemastaan, siitä todisteena erittäin sydämelliset aplodit encoren lopuksi.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen