Monsters Of Pop 2009 - torstai

Neljännettä kertaa tamperelaisen indiemusiikin ystävien syyskauden avaava klubifestivaali Monsters Of Pop eli tuttavallisemmin MOP sai heti torstain startissaan täytettyä Telakan alakerran hyväkkäästi. Runsas väkimäärä oli myös järjestäjien taholta odotettu sillä niinkin harvinainen näky kuin puolet pöydistä pois kantamalla saatu laaja avara lattiatila kertoi heti ettei kyseessä ollut pelkästään mikään normi keikkailta. Tanssijalkoja Telakan lattialla ei silti vielä tänään nähty.

Sekä Telakan että Klubin bändit sisäänjuontanut musiikin monitoimimies Janne Laurila oli vuoden 2009 MOPin avauspäivän hahmo. Mutta siitä enemmän jatkossa. Ensinnä miehen komea hoikka varsi nähtiin kuitenkin vain saattamassa Suomen kiiruhda hitaasti-yhtyeen herrat eli Puumajan pojat lavalle muutaman puujalkavitsin turvin. Red House Paintersin hengessä suomenkielistä hitaasti maalaavaa ja hillitysti mollissa haaveilevaa särökitarapoppia soittava viisikko julkaisi keväällä asiansa mainiosti ilmaisseen Meriselityksiä -debyytin. Sen tiimoilta yhtyeeltä on tullut nähtyä sekä sellaisia keikkoja joissa tavoiteltu kaava ei toimi sitten yhtään että sellaisia, joissa laulun ja maalaavien kitaroiden yhteistyö on kuulostanut jopa upealta. Telakalla mentiin jossain näiden välillä, kuitenkin enemmän positiivisen puolella.

Puumajalla on harvinainen vahvuus – yhtyeen laulaja Mikko Meriläisen aika kipsipatsaisen ”tönkkö” laulutyyli on nimittäin aina vaan vahvemmin olennainen elementti viisikon ominaissoundissa. Mikko ei juuri briljeeraa tai revittele äänellään ja ihan tavallisissakin nostoissa ääni välillä taistelee taittumista vastaan. Mikä oikeastaan on myös osaltaan luomassa Puumajan hauraan kaunista persoonaa. Sekin täytyy sanoa että osassa kappaleista ääni ei silti horju yhtään entiseen tapaan vaan on selvästi vahvistunut itseluottamuksen kasvun myötä. Kuka sitä sanoo mikä on lopulta ”oikea” tapa laulaa? Maailmanhistoriasta löytyy lukematon määrä hienosti menestyneitä laulajia, joiden kohdalla puhtaudesta tai teknisestä taitavuudesta ei monessa kohtaa voi samassa lauseessa puhua… Itsekin tätä kyseistä yhtyeen yhtä osasta on tullut näin julkisestikin pohdittua aika runsaasti ja pohjimmiltaan Puumajan homma kuitenkin toimii juuri näin oikein hyvin.

Se mikä Telakalla jätti hiukan kylmäksi oli sitten taas se muu osa soittoa. Toki perusasiat olivat kunnossa, mutta kitarat eivät tällä kertaa ”kaartuneet” aivan parhaalla tavalla laulun sivuilla. Ja basisti Timo Alatalon vahvasti käytetty stemma-laulanta Mikon tukena ei ihan kaikissa kohdissa iskenyt soundillisesti nappiin. Mikä ei ehkä ollut niinkään Timon laulusta johtuvaa vaan miesten laulujen tasapainotuksen piikkiin menevä juttu. Biisien puolesta tämän keikan parhaat hetket olivat omaan korvaan kiireettömän kaunis Kihlaus, ehkä parhaiten onnistunut haikea Siteeraisin ja muutenkin hiukan erilaisempi kappale Punaiset seinät. Kelpo esitys, muttei ihan sitä parasta mihin viisikko on yltänyt.

Mutta sitten mentiin taas Janne Laurilaan. Tämä Kärppä-fanihan muistetaan ainakin musiikkipiireissä parhaiten Office Buildingista – englanninkielistä kitarapoppia vuosituhannen taitteessa taiten esittäneestä yhtyeestä, jossa Jannen kauniin melodiset kappaleet saivat lihat ylleen maestron johtaman bändin toimesta. Sittemmin Jannen enkelimäistä laulua ja vaatimatonta karismaa on saatu ihailla niin samalla kielellä jatkaneessa, juurevammin rokanneessa Laurila -yhtyeessä kuin tuoreimpana painoksena suomenkieleen vaihtaneella soololla. Nyt Telakalle oli luvassa tribuuttikeikka Office Buildingistä. Ilman Jannea – ja Jannen kanssa…

Okei, vaatii selitystä. Ensin pitää mainita nimi Ville Leinonen - suomalainen pop-trubaduuri joka saa meikäläisen AINA vedettyä paikalle jos keikkaa on tiedossa. Lisää lähes yhtä vahvaa vetovoimaa pakettiin antaa Pekko Käppi - tuo viulun, jouhikon ja monen muun instrumentin suvereeni taitaja, joka etenkin etnisemmillä proggiksillaan on tehnyt selvää jälkeä. Nyt nämä kaksi herraa löivät luovat päänsä yhteen vanhan siteensä Office Building-yhtyeen ääressä, painottuen etenkin sen alku-uraan. Ekat demot on parhaita, kuten Leinonen asian tiivisti osuvasti. Useinhan näin juuri on asia. Ainoastaan upea The Land Of Golden Dreams teki pienen poikkeuksen myöhempien OB-levytysten edustajana tämän tribuutin listalla.

Ville Leinosen karisma ja laulutaito on tullut selväksi. Nyt tuli muistutus myös siitä että kaikenmaailman kurkkulaulujen sun muiden ohella Pekko Käppi osaa tottakai laulaa myös ns. normaalisti ja aivan helkkarin hyvin! Villen ja Pekon tulkintaa OB:n lauluista ei olisi laulun puolesta pystynyt oikeastaan pistämään paremmaksi kuin herra Laurila itse. Joka kuten tuli todettua laulaa kuin enkeli… Sovituksissa kuuli toki myös vahvasti Leinosen intohimoista kitarointia ja OB:llekin vahvaa leimaa antanutta Käpin viulua. Jouhikko oli myös käytössä. Itseä hymyilytti varsin vahvasti jo se että tottakai Janne oli myös tämän kaksikon juontanut sisään, mutta hymy syveni kun maestro asteli rumpujen taakse muutaman biisin ajaksi, joissa Käppi siirtyi sähköbassoon ja kolmikko pisti alkupään ralleja aika punkilla asenteella ulos. Ville vielä yhdessä kohtaa unohti mistäs tämä biisi menikään mutta apu löytyi heti rumpupallin takaa. Lopuksi Käppi esitteli miltä sähköbasso kuulostaa jousella soitettuna… Helkkarin hienoja biisejä helkkarin hienojen muusikkojen helkkarin hienolla näkemyksellä esitettynä!

Siihen perään oli paha lähteä. Niinpä vaikka Käpin laulu ja soitto leimaa vahvasti myös Fonalin ”metsäfolk”-perheeseen lukeutuvaa Kiilaa, niin yhtyeen juurevan meditatiivinen soitanto ei tällä kertaa innostanut yhtään. Niinpä jätin kuusikon suosiolla tunnelmoimaan Telakan lauteille ja siirryin Klubin puolelle, jossa illan kattaus koostui Telakan tapaan kotimaisista voimista. Ja hyvin vaihtelevista ilmeistä.

Oululainen Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi yhdistelee teatraalisen ilmeen äkkiväärään rockiin, josta löytyy niin kauniin melankolista näppäilyä keikan avanneen Regina Linnanheimon tapaan kuin konemusalooppia, pasuunan pauhinaa ja tiukkaa punk-asenteella tahkottavaa raskasta purkautumista. Yhtyeen seitsenhenkisen vahvuuden yhteishenki ja presenssi lavalla vakuutti – jos ei juuri sillä hetkellä tarvinnut itse soittaa tai laulaa niin tyypit pistivät lavalle joraten kuin viimeistä päivää. Niin oikein. Jotain THJKB:istä silti tällä kertaa puuttui. Vaikka tulikin jorailtua lähes koko keikan läpi bändin siivellä, niin se vinoutta uhkuvan herkkyyden ja mäiskepurskauksien vastakohtaisuus ei tänä iltana ollut ihan niin terävää kuin esimerkiksi edellisellä kerralla samojen seinien sisällä. Vaisu yhtye ei missään nimessä ollut, muttei myöskään kaikkein sulavin.

Sitten pari jo vuosien saatossa oman paikkansa oman lajinsa kotimaisina valioina niin omassa sydämessä kuin suomalaisessa musiikkikentässä vakiinnuttanutta yhtyettä. Turkulainen TV-Resistori edelleen rakastaa serkkujaan ja söpöilee heleän vinon lo-fi-popin äärellä paremmin kuin kukaan. Silti sovituksellisesti Päivin vahvasti käyttämä ksylofoni ei ollut ehkä kaikkein paras mahdollinen instrumentti. Yrjön ja Päivin hymyävä vuorolaulu on edelleen se avain ja biisit kantavat tuttuun tapaan mutta ei ehkä ihan parasta terää tämänkään viisikon osalta.

Kun taas porilainen post rockin suvereeni mestari Magyar Posse ei ole kadottanut hetkeäkään mahtavista kaaristaan, jossa melkoisen massiivinen pauhu kohtaa unenkauniin melankolian, joka Possen tapauksessa on myös melkoisen riivattu. Samoja kylmiä väreitä ja kataloogin tähtihetkiä. Keikan uutta ja ihmeellistä –osastolla tuli taas vastaan tuttu nimi ja naama. Possen vierailevana solistina oli nimittäin kukapa muu kuin Janne Laurila, jonka italiaksi laulamasta kappaleesta tuli jollain asteella mieleen toissa Ilosaaren loistelias päätös eli Mike Patton italiaisen Mondo Canen ja Ilosaarirock Sinfoniettan kanssa tulkitsemassa italialaisia leffatunnereita puolen vuosisadan takaa. Suomenkielinen kappale taas todisti että Jannen kuulas laulu sopii Possen jykevään maalailuun oivasti. Tiedä sitten pedataanko tässä Jannen tulevaa soololevytystä, mutta tämä ilta oli joka tapauksessa Jannen.

Seuraavan illan teemoihin pääset tutustumaan tästä.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo