25.08.2009
Helsinkiläinen Them Bird Things on siinä mielessä harvinaislaatuinen yhtye että vaikka yhtyeen sielu on persoonallinen laulutähti Salla Day ja pääasiassa keikoilla kuultavat soittajat ovat kannuksensa kotimaan kentällä jo ansainneita soittajia, niin yhtyeen musiikista vastaa jo 60-luvulla perustetun yhdysvaltalaisen garageyhtyeen Mike & The Ravensin kaksikko Mike Brassard ja Steve Blodgett. Tärkeä henkilö Branded Womenin koskettimista tutuksi tulleen Sallan ja yhdysvaltalaisten herrojen yhteen saattamisessa on tuottaja Will Shade, Sallan nykyinen aviomies, joka kokosi Ravensin yhteen 45 vuoden tauon jälkeen. Tämä Them Bird Thingsien syntymiseen olennaisesti vaikuttanut kohtaaminen juonsi juurensa siihen että myös toimittajana työskentelevä Will löysi Branded Womenin musiikin netistä ja teki bändistä haastattelun. Asiat johtivat seuraavaan ja Willin kautta Salla myös lähti Yhdysvaltoihin käymään.
Willin kautta Salla tutustui ja ihastui Ravensin musiikkiin ja pikkuhiljaa Will alkoi puhumaan siitä että entäpä jos Salla kokeilisi laulaa Steven demoja? Sallahan ei ole aiemmin bändeissä juuri laulanut, paitsi taustoja Branded Womenille, josta Willkin sai kipinän että tuota lauluääntä pitäisi saada kuulla. Vuonna 2007 Will tuotti Mike & The Ravensin vuosikymmeniä uran aloittamisen jälkeen – sanotaanko viimeinkin – julkaistun debyyttipitkäsoiton Noisy Boys! The Saxony Sessions - raa´an, tiukan ja punkahtavan levyn, jossa suomalaista eläkeikää lähentelevät herrat soittavat kuin innostuneet 16-vuotiaat sällit. Tuolla levyllä Salla lauloi taustoja, mikä varmasti vahvasti oli vaikuttamassa siihen että Them Bird Thingsin omalaatuinen – amerikkalainen puoli tekee biisit ja suomalainen puoli esittää niitä – kaava ylipäätään syntyi. Will, jolta löytyy kiehtovia tarinoita musiikista lähes loputtomasti, valaisee asiaa tarkemmin:
- Steve oli laulamassa jotain taustalaulukohtaa Ravensin biisissä eikä aivan osunut nuotilleen. Steve oli kysynyt Sallalta että luuletko pääseväsi oikeaan nuottiin, johon Salla totesi että enköhän ja Steve siihen että anna mennä vaan. Täytyy muistaa että tässä puhuivat toisilleen siis 45 vuotta musiikkia tehnyt konkari ja nainen, joka ei ollut juuri laulanut aikaisemmin. Ja Sallahan hoiti hommat viimeisen päälle. Siitä lähti sitten idea että muitakin biisejä voisi kokeilla. Yhdessä kappaleessa nimeltä Once I Was A Dancing Bear tarvittiin puhuttua kohtaa. Kappale kertoo keski-ikäisestä tossun alla olevasta miehestä joka on täysin kyllästynyt olemaan siellä ja kappaleessa julistaa että no more! Salla toteaa kappaleessa tästä ”tanssivasta karhusta” vastavuoroisesti naisnäkökulman sen verran tiukasti että miehen viimeinkin ylpistyneet pallit katkeavat sillä siunaamalla. Steve istui kuuntelemassa pää käsien varassa ja pomppasi pystyyn todeten että ”Siinä se on, tuo kohta tekee tästä BIISIN!”
Sallan hyvin persoonallista laulua on verrattu jo mm. Marianne Faithfulliin, Joni Mitchelliin ja Suzanne Vegaan. Itse Salla ei ole lauluaan sen suuremmin lähtenyt analysoimaan, mutta vastaavia ei kyllä ole meidän kumpienkaan korviin sattunut ainakaan kotimaan rajojen sisältä. Se on ainakin melko varmaa että persoonallisena äänenä Salla tulee varmasti jakamaan mielipiteitä – toiset tykkää, toiset inhoaa. Keikalla Sallan ääni voi lähteä vielä levyllä kuultua munakkaammin. Todennäköisesti nyt vasta laulajanuransa alussa oleva neito pistääkin jatkossa melkoisia irrotteluja tiskiin.
Tummasyistä rock-psykedeliaa americanaan ja kantrifolkbluesiin annosteleva yhtye, kirjoitin musiikista live-arviossani. Salla allekirjoittaa tämän määrittelyn ja samoin oli tehnyt myös levyä jakeleva Playground joka oli käyttänyt tiivistelmääni markkinoinnissaan. Levyä kuunnellessani pohdiskelin että ensinnäkin levyllä on kappaleita aina 60-luvulta (kuten mainio Like A Fire) ihan levyä varten tehtyihin asti eli aikaskaala on melkoinen. Siitä huolimatta kokonaisuus on aika tasapainoinen ja tunnelma on tumman irtonainen rautalankakaikuineen ja pienesti keimailevine hymyineen. Silti ja siksikin levy on ennen muuta rock vaikkei sillä lailla jalat haarassa rokkaakaan. Itse asiassa minun korvaani Them Bird Thingsissä on yllättävän paljon samaa henkeä kuin mitä Branded Womenissa oli, toki juurevampana ja avarampana. Millaista soundia lähdettiin alun perin tavoittelemaan ja mihin lopulta päädyttiin? Kuinka paljon Brassard ja Blodgett antoivat Sallalle ja muille soittajille tilaa ideoita sovituksia? Entä Willin rooli?
Salla kertoo että siinä biisien kohdalla pitää miettiä sitä että missä kohtaa ja mitä varten ne on kirjoitettu. Mike & The Ravens oli ja on kuitenkin aivan erityyppinen bändi ja esimerkiksi mainittu Like A Fire kirjoitettiin alun perin jo 60-luvulla silloiselle garagebändille (puhutaan siis ajasta ennen Beatlesiä) ja se nauhoitettiin yhdellä mikillä heikoilla soundeilla nauhalle, jossa se mm. lepäsi muutaman vuosikymmenen bändin basistin auton ikkunalla. Se mitä nauhoituksesta sittemmin on saanut kuulolle on muokattu Them Bird Thingsiä varten vielä melkoisesti. Mutta kuvitelkaapa ettei brittiläinen invaasio olisikaan ikinä saattanut amerikkaa hulluksi. Ravens nimittäin ei aikoinaan ehtinyt vaikuttua tuosta käänteentekevästä ilmiöstä vaan bändin musiikissa kaikuu melkoisen periamerikkalainen soundi, joka Sallan mielestä kuuluu myös vahvasti Them Bird Thingsissä. Steven suhtautuminen Them Bird Thingsiin oli ihana – tämä on nimenomaan Sallan juttu, millaisia biisejä sinä siis haluaisit näistä? Ja nythän siis puhutaan viitisenkymmentä vuotta sitten musiikin luomisen aloittaneesta miehestä, jonka omista biiseistä on kyse. Steve ei tullut starailemaan vaan tekemään hyvän levyn. Ja tuottajan pallilla Will oli nimenomaan se joka hommaa veti ja hänellä oli paljonkin ideoita tarjottavana.
Them Bird Things -bändissä soittavat kitaraa Timo Vikkula (mm. Kauko Röyhkä), rumpuja Ville Särmä (Kevin) ja bassoa Esa Jussila. Timon löytyminen bändiin johtuu itse asiassa talosta jossa Will ja Salla asuvat, sillä siellä on työssä myös Timo. Aluksi pitkin hampain akustisen kanssa kokeilemaan tullut Timo innostui sen verran paljon että halusi heti ekojen treenien jälkeen liittyä bändiin. Esan kanssa Salla taas tuntee jo vuosien takaa. Särmän Ville taas oli yhden triokeikan jälkeen tullut ilmoittamaan että minä olen muuten tämän bändin rumpali tästä eteenpäin. Ajatuksena on myös että sopivissa kohdissa myös Steve tulee soittamaan mukaan keikoille. Tarkennetaan vielä että Steve on Them Bird Thingsin täysivaltainen jäsen eikä pelkästään mikään ulkopuolinen biisinkirjoittaja. Vaikka Steve on soittanut bändin kanssa vasta yhden keikan niin levyllä Steven kitarat, koskettimet ja taustalaulut soivat vähintään yhtä vahvasti kuin muiden jäsenten.
Tuntuu että vuosikymmenien tauon aikana Ravensin laulunkirjoittajille on jäänyt varastoon rutosti ideoita joita herrojen biisikynä nyt suoltaa melkoisella tahdilla sekä Ravensin että Them Bird Thingsin käyttöön. Siinä missä Brassard nauhoittelee kertasoittamalta kasetillisen kaikennäköistä aihiota aina kun siltä tuntuu, hioo Blodgett biisejään tarkemmin ja huolellisemmin. Joku biisi saattaa ottaa vuosia valmistuakseen. Joka tapauksessa sen verran hyvään vauhtiin herrat ovat päässeet että Ravensin kakkoslevy julkaistaan syksyllä ja Them Bird Thingsejäkin varten on jo toinen levy valmiina.
Mutta asia kerrallaan. Nyt elokuun alussa saatiin ilmoille yhtyeen ensimmäinen levy, jota tuodaan kuulijoille myös keikkojen avulla. Jo nyt useampia täysien pojojen arvosteluja (mm. Helsingin Sanomien mukaan Täydellinen levy loppukesän öihin) kerännyt levy on ollut vahvassa soitossa myös tässä osoitteessa ja sitä voi kyllä varauksetta suositella. Lopuksi kysyn Sallalta mitkä ne tärkeimmät asiat ovat Them Bird Thingsissä ja vastaus tulee miettimättä – biisit. Ja niinhän se on että hienoja biisejä Blodgett/Brassard-kaksikko on bändille kirjoittanut. Silti Will nostaa yhtälailla tärkeänä tekijänä esiin Sallan laulun, vaikka myöntää että tottakai hyvä biisi on se tärkein asia.
Teksti ja livekuva: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Aki Roukala
