Wilco (USA), Kaspar

Näinä auenneina aikoina merkittävien artistien suomenvierailut eivät enää ajatuksen tasolla yllätä. Vaikka esimerkiksi kuluvan kesän tarjonta on saattanut aiheuttaa laatukeikkojen ystäville jo melkoista ähkyä ja köyhyyttä, ei parane valittaa. Ei etenkään kun Helsingin Juhlaviikot onnistui kalastelemaan Wilcon ensi kertaa Suomeen. Pitkän uransa saatossa Jeff Tweedyn luotsaama ryhmä on noussut yhdeksi amerikkalaista vaihtoehtosoundia selvästi määrittäneistä tekijöistä. Onnistuneen heinäkuisen Wilco (The Album) -pitkäsoiton myötä odotukset keikan suhteen olivat hiipineet entistäkin korkeammalle.

Huvilan loppuunmyydyn illan polkaisi käyntiin kotimainen Kaspar. John McGregorin ja Mikael Hakkaraisen kitaroita ja heleitä ääniä istuivat rumpalin lisäksi tukemassa kosketinsoittajat Jukka Gustavson ja Laura Sippola. Yksittäisiä irrotteluja lukuun ottamatta jättäytyi ensin mainittu legendaurkurikin pieneen rooliin. Kasparin folkrock-ilmaisussa paino on akustisessa folkissa, mutta sävyjä ammennetaan myös vanhasta aurinkoisesta psykedeliasta ja kevytprogesta. Irtonaisimmillaan kokoonpano kuulosti jopa The Bandilta. McGregorin ja Hakkaraisen taukoamattomat Simon & Garfunkel -harmoniat alkoivat hyvin äkkiä puuduttaa. Herkkä fiilistely olisi vaatinut kappalemateriaalin tuntemusta. Toisaalta ainakin allekirjoittaneen ajatukset saattoivat olla liian vahvasti illan seuraavassa esiintyjässä.

Nykymuodossaan kuusihenkinen Wilco käynnisti settinsä humoristisella boogiella Wilco (The Song). Nuhjuisen oloinen Tweedy tuntui vielä hiukan poissaolevalta. Mistään käynnistysvaikeuksista ei silti voi puhua. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana Wilco nostatti intensiteettinsä ennalta arvaamattomiin sfääreihin tarjoilemalla pitkät ja surisevat myrskyt I Am Trying To Break Your Heart, At Least That´s What You Said ja Bull Black Nova. Kautta linjan keikka yllätti juuri aggressiivisuudellaan. Mäiske ei kuitenkaan missään vaiheessa puuroutunut, vaan pysyi hurjimmillaankin sävykkäänä – temppu, joka onnistuu harvoilta.

Arvaamattomuudestaan tunnettu Jeff Tweedy vaikutti lavalla hyväntuuliselta. Saimme esimerkiksi kuulla hänen tykästyneen Suomessa lakritsijäätelöön. Mies tuntui olevan vilpittömästi otettu yleisön mukanaolosta ja mainitsi tästä useaan otteeseen: ”We hate most audiences. But not you”. Huumoriakin oli siis mukana. Solistina Tweedy osoitti kykynsä yltäen vähäeleisestä kuiskailusta falsetti-irrotteluun saakka. Tukea lauluosuuksiin tarjoili rennon varmasti esiintynyt basisti John Stirratt.

Osaavasta soittokuusikosta on kitaristi Nels Cline nostettava ylitse muiden. Maanisesti sätkineen Clinen kitarointi oli lumoavaa seurattavaa. Kirskuvia sooloja ja täysin määrittelemättömiä osuuksia tarjoiltiin jatkuvasti vaihtunein kitaroin. Tarpeen tullen Cline otti haltuun vaikkapa lap steelin, jonka saattelemana Jesus, Etc. nousi hiljaisempien numeroiden ykköseksi. Kappale tuntui olleen suomalaiselle yleisölle erityisen rakas. Sitä oli myös Impossible Germany, jonka loppuriffittely villitsi Huvilan väen täysin.

Juuri kun luuli, ettei meno voisi enää yltyä, päätti Wilco heittää lisää löylyä kiukaalle. Murhaballadi Via Chicago tarjoiltiin helvetin pelottavilla vyörytyksillä maustettuna. Menopalat Heavy Metal Drummer, Walken ja I´m The Man Who Loves You taas osoittivat kuinka uskottavasti bändi osasi pitää musiikillista hauskaa. Lopulliseksi finaaliksi kolisteltiin kymmenminuuttinen Spiders (Kidsmoke), jonka jylhien riffitysten vaiettua ei encoreakaan kuultu. Jälkikäteen ajateltuna hyvä niin, sillä on hankala nähdä kuinka Wilco olisi enää voinut nostaa esityksensä tasoa.

20 kappaleen ja liki kahden tunnin jälkeen Tokoinrannasta poistui tyytyväistä kansaa. Harmiteltavaa ei juuri jäänyt, ellei sitten korkeintaan Wilcon alkuaikojen materiaalin ystäville. Vuoden 1999 Summerteethia edeltäneiltä levyiltä ei nimittäin kuultu kappaleen kappaletta. Jotain saattoi myös jäädä vaivaamaan Tweedyn suomalaista pizzaa koskenut mumina. Niin tai näin, kerrassaan järisyttävä ensitapaaminen tuli todistettua.

Teksti: Antti Hurskainen, kuva: Saša Tkalčan