Flow 2009 – perjantai

Kesän festivaalikauden päätös on siirtynyt perinteisestä ankkarockailusta pikkuhiljaa elokuun puoliväliin, kun Helsingin Suvilahden tunnelmallisella voimala-alueella juhlittava indie-painotteinen Flow on luotu mukaan tuomaan elokuulle suomalaisen indie-kansan omaa happeningiä. Tänä vuonna Kraftwerkin torstain konsertin myötä käytännössä nelipäiväiseksi kasvanut Flow oli haalinut kattaukseensa todella kunnioitettavan määrän juuri nyt huudossa olevia indie-taivaan tähtiä kahden todellisen legendan ohella. Flow´hun kuuluu toki olennaisesta myös moninainen rytmi- ja klubimusiikki, joten tanssijaloille oli paperilla kasattu melkoisen vetävä ohjelmisto.

Desibeli.net oli tänä kesänä paikalla kahden toimittajan voimin. Koska festivaalin ohjelma oli melkoisen täyteläinen ja monella lavalla tapahtui välillä yhtä aikaa, piti valintoja välillä tehdä jollei halunnut nähdä kaikista esiintyjistä vain vilausta vaan todella syventyä keikkaan. Niinpä esimerkiksi odotettu Vampire Weekend jäi tällä kertaa väliin Roots Manuvan soittaessa samaan aikaan teltassa. Flow´hun oli mahdutettu kaikkiaan 11 000 ihmistä, joka oli jo sen verran paljon että ruuhkia oli runsaasti. Samoin vaikka lavoja oli suurennettu aiemmista vuosista, niin aiempaa suurempi kakkoslava teltassa oli kyllä melkoinen loukku. Päälavan eteen mahtui sitä vastoin todella hyvin. Etukäteen kovasti mainostettu gourmet-festariruoka oli melkoisen hintavaa ja annokset pieniä, joten skippasimme ne vielä perjantaina tyysteen. Juomat olivat luonnollisen kalliita, jostainhan se kate on otettava. Silti neljä euroa vesipullosta on aika suolaista.

Sen verran ehti alueella kierrellä perjantainakin että mm. suomalaista saunakulttuuria tuli seurattua deejiiden tahdissa. Nurkkien tutkimisen perusteella Flow´n alue oli tänä vuonna parempi kuin koskaan. Musiikkia kuultiin peräti seitsemässä eri paikassa, ja kaikenlaista muutakin mukavaa löytyi. Vanha voimala-alue, joka on koristeltu valoin, siirtonurmikon kappalein ja taideteoksin, oli kerrassaan upea. Kunniamaininta on annettava oivana taukopaikkana toimineelle Aaltopelti-kahvilalle, joka on edelleen valloittavan sympaattinen ja ihastuttava miljöö. Veikkaanpa, että alueen mukavimmat myyjät löytyivät Aaltopellin tiskin takaa. Erityiskiitos luomuteestä ja Laitilan limonadeista.

Ruotsalainen Frida Hyvönen esiintyi kuulaassa säässä päälavalla. Verrattuna aiemmin tänä vuonna nähtyyn Korjaamon keikkaan, jolla nähtiin sympaattinen ja kappaleiden välissä kontaktia yleisöön ottanut artisti, nyt Hyvönen istui kiltisti flyygelin ääressä ja esitti kappaleensa. Kylmät väreet kulkivat silloin tällöin selkää pitkin, mutta se saattoi hyvinkin johtua alueella puhaltaneesta kalsasta tuulesta. Joka tapauksessa Hyvösen musiikki on hienoa ja parhaimmillaan sieluunkäyvää. Tänä vuonna ilmestyneen Silence Is Wild -kakkosalbumin johtoraita, kuulas Dirty Dancing kuulosti livenä jopa paremmalta kuin levyllä. Steppaavasta rumpalista huolimatta keikka kuitenkin jätti hieman viileäksi, vaikkei missään nimessä ollut hyvää huonompi. Oikea paikka Hyvöselle olisi kenties ollut teltta, ei ulkoilmalava.

Ensimmäinen alusta loppuun nähty akti oli ranskalainen Yann Tiersen. Muun muassa Amelien soundtrackistä suurelle yleisölle tuttu säveltäjä oli liikkeellä kokoonpanolla, joka tuntui käyttävän nyanssipaletistaan ainoastaan kaikkein intensiivisimpiä värejä ja suurimpia siveltimiä. Säröä oli vähintään riittävästi, ja äänenpaine melkein lennätti kevyemmät diggarit lavan edustalta kauemmaksi. Parhaimmillaan Tiersen komppanioineen onnistui pääsemään lähelle Magyar Possen tai Godspeed! You Black Emperorin post rockia, mutta ilman syvyyttä tai slaavilaisen melankolian herkkyyttä. Ja hevi-vaihteella. Herkkyys olikin ehkä se eniten hakusessa oleva asia. Pahimmillaan ranskalaisesta tuli mieleen vauhkoontunut Alexander Rybak. Pettymys.

New Young Pony Clubin tanssi-indie herätteli laittamaan jalalla koreasti. Päälavan edessä nähtiin vellova ihmismassa ja ilmassa heiluvia käsiä eli perjantain ensimmäiset kunnon bileet. Poniklubin rytmit kelpasivat, jos tanssijalka vipatti. Jos ei, keikalla tuli kylmä, eikä musiikkikaan lämmittänyt. Hitti Ice Cream toimi parhaiten, vaikka hikeä pintaan hakeneet näyttivät saavan iloa ja liikettä heikommistakin kappaleista. Musiikillisesti yhtye ei kuitenkaan noussut siihen liitoon, mihin sillä olisi ollut mahdollista nousta. Tuntui, kuin kappaleista olisi puuttunut jotain olennaista, lähinnä ehkä hiukan kireämpää draivia ja puristamista. Jotain lisää joka tapauksessa.

Teltassa soittivat peräkkäin kotimaiset Le (Cannibal) Corps Mince de Francoise ja Joensuu 1685. Tyttötrio Francoise sai teltan hyvin mukaansa ja tanssienerginen elektropop oli yksi päivän piristysruiskeita. Silti vielä paremman maun jätti säröisesti usvainen Joensuu joka onnistui nousemaan ihan starailuun asti. Lauantain parhaaseen antiin kuuluneen kanadalaisen Handsome Fursin mielestä bändi olikin koko perjantain paras. Teltan ulkopuolelta katsottuna kummallakin keikalla näytti olevan hieno ja tiivis meininki, mutta nimenomaan tiiviyden takia telttaan oli turha tunkea kesken keikan. Ainakin, jos olisi halunnut päästä lähelle lavaa. Vaikka telttalava oli edellisvuotista huomattavasti parempi ja suurempi, se oli siltikin liian pieni.

Tässä kohtaa tehtiin väärä valinta, sillä teltan repeämispisteeseen asti täyttänyt Roots Manuva ei päässyt hiphopissaan oikein vauhtiin. Edes eturivistä koettuna Rodney Smith kumppaneineen ei onnistunut vakuuttamaan. Brittiräppäreiden kermaan kuuluva Roots Manuva sekoittelee musiikissaan niin hiphoppia, dancehallia kuin dubiakin, ja oli silminnähden odotettu vieras. Lavan edusta oli kansoitettu miehen faneilla, jotka saivat omalta osaltaan aikaan hyvää tunnelmaa.

Smith ei kuitenkaan tuntunut vastaavan kutsuun. Rutiininomaisesti ja viileästi esiintynyt räppäri oli hieman eksyneen oloinen lavalla eikä lähellekään sitä, mitä maine olisi edellyttänyt. Huomio kiinnittyi räpin sijaan taustoihin, jotka Roots Manuvan tapauksessa olivat loistavia. Etenkin kahdeksankymmentälukuiseen raggaan pohjaavat kappaleet räjäyttivät pankin. Hitti Witness (1 Hope) nostatti fiilistä, muttei riittänyt häivyttämään pettymyksen tunteita. Harmin paikka, etenkin kun samaan aikaan päälavalla esiintynyttä Vampire Weekendiä kehuttiin.

Perjantain viimeinen ulkoilmaesiintyjä Ladyhawke soitti teltassa menevän setin. Uusiseelantilaiseen Philipa Browniin henkilöityvä yhtye yhdistelee tanssittavaan rockiinsa elektronisia elementtejä ja soundeja suoraan 1980-luvulta. Vaikkei Ladyhawke olekaan kaikkein nopeinta tanssipoppia, se pesi samaan kastiin kuuluvan New Young Pony Clubin kymmenen nolla. Lisäksi Brownilla oli illan mahtavin englannin aksentti.

Jatka tästä Suvilahden lauantaihin.

Teksti: Tuomas Tiainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo