21.08.2002
Yo-talo/Tampere
Keskiviikko keskellä kiivainta syksyn alkua ja taas rokataan! Alkaneesta kouluviikosta jo tässä vaiheessa uupuneena päätin, lurpahtelevista silmäluomista ja aamu kuuden herätyksestä huolimatta, vääntäytyä Yo-talolle. Olihan kyseessä sentään viimeinen mahdollisuus nähdä Urbaanit Romanttiset Rockarit eli Lovestar -orkesterin hehkeät poijat. Rakkaassa aviisissamme on tästä herkistelevän tykittävästä naistenitkettäjäorkesterista juttu jos toinenkin, mutta tämä taitaa olla SE viimeinen. Kaihoa kaihoromantiikkaa kohtaan. Onneksi Yo!talolla soitti kaksi muutakin orkkaa, jottei meininki vallan sisäpiirin ruumiinvalvojaiseksi kääntyisi. Avonainen arkku, kiitos.
Loverpoikien keikka alkoi perinteiseen rokkityyliin noin puolisen tuntia ilmoitettua myöhemmin ja tilaisuuteen nähden soveliaasti bändi myös soitti pitkään, vaikka laulajakitaristi Jukka uhkailikin keikan loppuvan jo muutaman biisin jälkeen. Ei se ollut tosissaan, kunhan kiusasi. Muutamia levyille taltioimattomia biisejäkin kuultiin, mutta hitit keräsivät ansaitusti suurimmat suosionosoitukset. Aika herkkä tunnelma leijui ilmassa, taisipa kyynel jos toinenkin vieriä rokkipoikien jäähyväiskeikalla niin yleisössä kuin lavalla. Bändi oli selvästi päättänyt lähteä liput liehuen, tuntui ainakin, että kaikki on pelissä. Jukkaa ei ainakaan haitannut katkeilevat kielet eivätkä väistämättömät kaihon tunteet. Yksi parhaita Lovestar -keikkoja, mitä on tullut seurattua. Nää oli tässä, sit soitetaan pari biisiä paskaa, totesi Jukka antaen alkutahdit melkoiselle hittikimaralle. Jottei keikasta olisi jäänyt liian kyynelehtivä olo, olivat poitsut vääntäneet encorebiisiksi tuollaisen Mike Flowers Pops -henkisen hyvin hilpeän version olikohan se nyt Addict -biisistä? Aijai, kun jäi biisien kertaaminen väliin, häpeän, olen onneton harrastelija. Joka tapauksessa, melankolista kitarapoppia urbaanissa hengessä ja rokilla otteella. Kaihoisaa ja kaunista.
Kaihoisista tunnelmista palattiin maanpinnalle Orandan nelimiehisen kitarasukkulan tahtiin. Silmäänpistävää yhtyeessä oli hyvin korkealla roikkuvat kielisoittimet, mikä aina sotii minun silmääni rock-imagoa vastaan. Tulee sellainen jazz- tai pahimmillaan humppaorkesteri –vaikutelma. Kaikki kunnia ja kumarrus edellä mainituille musiikkityyleille, mutta rock on aina rock vaikka voissa paistaisi. Myös basistin kuusikielinen basso oli aika jännä tuttavuus. Soitosta nousi mieleen jotenkin tuollainen pohjoisemman Amerikan mantereen erämaissa henkensä luova musiikki, pienillä kantrivaikutteilla ja melko popilla otteella soitettua rokkivääntöä. Kelvollisen kuuloista kamaa, joka vaatisi syvempää tutustumista.
Illan selvä pääesiintyjä oli ainakin esiintymisajan, taustakankaan ja fanituotteiden näkyvyyden puolesta kitaravoittoista suomirokkia vääntävä Replika. Itse viisimiehinen orkesteri on kuulemma jossain yhteydessä kutsunut antiaan parisuhdetragediamusiikiksi, mikä sopiikin hyvin suomirokin melankoliseen aihepiiriin ja suomalaiseen kulttuuriin. Bändin soitto junnasi tiukasti kitaroilla, jopa hetkittäin puuduttavan paljon. Laulaja hoiti tonttinsa hyvin, muttei mitenkään noussut esiin sanoitusten tai laulunkaan puolesta. Noin ensimmäisen kuuntelukerran pohjalta en itse ainakaan kieltämättä komeaa Replika -paitaa laita tilaukseen, en niin sanotusti tippunut perseelleni. Vielä. Niinhän se aina on, että mitä tahansa sitten kuuleekin yhden keikan verran, niin ei sen perusteella osaa ihan jykevää mielipidettä muodostaa. Kun kuitenkin haluatte sen kuulla, niin sanoisin, että hyvin soitettua, mutta melko peruskaurapuurolusikoitavaa. Suomirokin ystävät toivottanevat bändin mielihyvin suomi-osaston yhteissaunaan, luulisin. Minä nautiskelin enemmän Lovestarin annista. Varsinkin, kun nekin tarjoilut on nyt sitten tarjoiltu.
Ilkka Valpasvuo
