05.08.2009
Like
Rockvalokuvaus sijoittuu journalismin ja muotikuvaamisen epäselvään välimaastoon. Kyse on usein hetkellisten tilanteiden tallentamisesta, mutta sellaisista joissa kohteet kuitenkin esiintyvät ja näyttelevät kameralle. Livetilanne kuitenkaan ei ole mikään hallittu studiotila, joten kuvien perimmäinen haaste ja tarkoitus on vangita kuvattavien live-energia ja läpäisemätön lavapreesens. Yksi tähän mielenkiintoiseen haasteeseen tarttuneista on englantilainen rockkuvaaja Ross Halfin.
Halfinin valokuvakokoelma Metallica kuvina on kaksikymmentävuotta kestäneen yhteistyön tallenne. Kirja on omalla tavallaan jatkoa aikaisemmin ilmestyneelle Iron Maiden –kuvakirjalle (Johnny Kniga, 2007), vaikka muualla maailmassa kirjat ovatkin ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä.
Kirja etenee kutakuinkin kronologisesti, mutta erilaisten osioiden kautta sivupolkuja rönsyillen. Alkupuolisko keskittyy ymmärrettävästi yhtyeen ensimmäisen basistin, Cliff Burtonin kuviin kun taas loppupuolelle kirjaa jokaiselle yhtyeen jäsenelle on lohkaistu omat osionsa heidän parhaimmille otoksilleen. Alkuaikojen promokuvat taas eivät kestä aikaa samoin kuin eivät yhtyeen sekoilutkaan, jotka saa heidät näyttämään välillä idiooteilta ja välillä kusipäiltä. Surrealistisimman kuvasarjan tittelin vie bändin yhteiskuvat pienten japanilaisten lasten kanssa.
Muutamassa kohdassa kirjan taitto herättää närää. Kun aukeaman kokoisesta ryhmäkuvasta kolme ihmistä katoaa taitekohtaan, ei voida puhua välttämättä onnistuneesta asettelusta. Eniten kirjassa (myös Maiden -kirjassa) häiritsee kuitenkin Halfinin puolivillaiset kommentit kuvien tapahtumapaikoista tai taustoista. Ajoittain mies tarjoaa jonkinlaista taustaa kuville, mutta useimmiten kuvatekstit toteavat vain ettei hän muista mitään ja että hänellä rehellisesti ei ole mitään hajua kuvasta. Nämä miinuksen puolelle menevät kommentit olisi voinut jättää huoletta pois koska ne luovat enemmän hämmenystä kuin selkeyttä. Onneksi kuvat puhuvat suurimmilta osin puolestaan.
Molemmissa kirjoissa kuvien laatu, mutta myös sisältö paranevat loppua kohden. Kyse ei ole pelkästään kameroiden ja konserttien valorakennelmien parantumisesta, vaan myös Halfinin ammattitaidon karttumisesta. Kuvista näkee, että vuosien vieriessä Halfinille on kehittynyt kuudes aisti muusikoiden suhteen, joka on mahdollistanut kaikki nämä lukuisat loisto-otokset. Halfin on onnistunut haasteessa tallentaa yhtyeen kiihko ja energialataus toistuvasti ja se jos mikä on kunnioitettavaa.
Teksti: Otto Kylmälä
