26.07.2009
Like
Hardcore kiteytti musiikillisessa ilmaisussaan sen, minkä punk jätti taakseen jo melko varhaisessa vaiheessa. Samalla se laveni: siinä ei ollut kyse pelkästään musiikista, vaan monella tasolla yhteiskunnan laidoilla elämisestä. Pyrkimyksenä ei oikeastaan ollut vain olla yhteiskunnan laidalla kuten punkissa, vaan täydellisesti sen ulkopuolella. Hardcoreen liittyykin elimellisesti anarkia, DIY-henki, eläintensuojelu ja kasvissyönti, vaihtotalous ja niin edespäin; piirteitä, jotka eivät vain poikenneet normista, vaan jotka jo olivat muuttuneet sille täysin vieraiksi.
Valokuvaaja Juha-Pekka Inkisen kuvien ympärille rakennettu Punk on kuollut, eläköön hardcore toteuttaa tätä samaa laveaa näkemystä hyvin ehdottomasta musiikkityylistä. Se ei missään nimessä ole musiikkikirja, vaan kooste yhden musiikkityylin ympärille kerääntyneiden ihmisten toiminnasta. Musiikki on se lähtökohta, josta kirjassa näkökulmiaan tarjoavien ihmisten toiminta kumpuaa, liittyy se sitten suoraan musiikkiin tai ei.
Vaikka näkökulmia aiheeseen on runsaasti, huomaa nopeasti kuinka samanhenkistä porukka on. Erityisesti painottuu itse tekeminen, ja näin internetaikaan melkein syntyneenä ei voi kuin ihmetellä, miten tehokkaasti hardcore levisi kirjein, levyin ja lehdin. Kyseessä oli ja on hyvin marginaalinen ja ei-kaupallinen genre, joka on levinnyt ällistyttävän laajalle. Samaa todistaa kirja, jossa kuultavat äänet edustavat niin tohtoreita ja tv-julkkiksia kuin erinäisillä tavoilla yhteiskunnassa vaikuttavia henkilöitä.
Punk on kuollut, eläköön hardcore on periaatteessa rakentunut Inkisen kuvien ympärille. Ne puhuvat yleismaailmallista kieltä, ja jo pelkästään niillä olisi voinut luoda kuvan siitä, mistä hardcoressa musiikin lisäksi oli kyse. Tekstit ovat kuitenkin mainio lisä kuviin, ja niiden lyhyt muoto antaa mahdollisuuden esittää yli 30 ihmisen tarinoita skenen sisältä. Kirja ei syyllisty liian monen musiikkikirjan helmasyntiin, liian laveaan ja liian toisteiseen ilmaisuun. Päinvastoin: monessa kohdassa olisi toivonut näkevänsä enemmän tekstiä.
Tällaisenaankin kirja on kuitenkin hieno vilkaisu yhteen marginaaliseen kulttuuriin, joka on vaikuttanut nykyiseen yhteiskuntaamme yllättävän laajasti. Keskeiseksi nousee se, kuinka hardcore oli enemmän kuin musiikkia tai sen ympärille kasvanutta puuhastelua. Se oli ja on elämäntapa, joka enemmän tai vähemmän määrittää kirjaan ääniänsä lainanneiden ihmisten elämää yhä tänä päivänä. Teoksesta kasvaakin mainio esite hardcore-kulttuurista kiinnostuneille. Mikään definitiivinen opas siihen se ei kuitenkaan ole, enemmänkin tuokiokuvamaisia välähdyksiä skeneen luova. Hyvä jo näinkin, mutta edelleen saamme jäädä odottamaan sitä suomalaista hc-musiikkia käsittelevää kirjaa, jolla saattaisi olla tilausta myös ulkomailla, jossa suomalainen hardcore nauttii yllättävän laajaa suosiota. Muutkin kuin Terveet Kädet.
Teksti: Jani Ekblom
