Ilosaarirockin sunnuntai

Sunnuntai jatkoi aurinkoista hellemeininkiä. Oikeastaan parempia festivaalisäitä ei oikein olisi voinut toivoa, vaikka hiukan pistäväkin porotusta oli tarjolla puolen päivän aikaan. Todellisia ongelmia ei ollut vaan kaikki tuntui sujuvan hyvin. Ruuhkat olivat inhimillisiä eikä ainoa peruuntuminen Maximo Park todellisesti laskenut tunnelmaa, vaikka paikkaajaksi saatu Apocalyptica ei noin musiikillisesti juuri Maximon ystäviä innostakaan. Korvaaminen on aina hiukan hankalaa, vallankin kesken festivaalin. Perinteisen jalkapallo-ottelun jälkeen aloitettiin tällä kertaa keskikokoisemmilta lavoilta. HC Ilotytöt pieksi YleX:n joukkueen tylysti 5-1, naiset siis rulettaa. Ei mikään uutinen...

Oikea bändi oikeaan paikkaan oli jälleen Rentolavalla korkkausvuoron saanut Reino & The Rhinos, jonka letkeä soulreggae soljui kepeästi tungokseen asti täyttyneeseen rantaan. Mikäs siinä auringossa kepeästi jalkaa nostaa, kun tuo suomisoulin jiikarjalainen pistää bändeineen? Hiukan taustamusiikiksi se toki jää, mutta sellaisenaankin sopii hyvin Ilosaaren rantaan jossa reggaerytmit on enemmän sääntö kuin poikkeus. Hiukan kuuma luulisi olleen tummaan pukuun sonnustautuneella Reinolla mutta tyylikästä se toki aina on. Vaikka autossa olisikin nukkunut edellisen yön.

Maj Karman Kauniit Kuvat muuttui joskus ammoin pelkäksi Maj Karmaksi, ja menetti samalla osan kaikkein jääräpäisimmistä faneistaan. Itse en ole koskaan ymmärtänyt tällaista takinkääntömentaliteettia, bändi kun ei ainakaan huonompaan suuntaan ole muuttunut vielä tänäkään päivänä. Ennen keikkaa mietin josko Herra Ylpön irtiotto soolouralle näkyisi myös Maj Karman lavaotteissa (kuten näkyy uuden levyn kannessa, jossa Ylppö ja muu bändi on erotettu toisistaan jonkinlaisella monoliitilla), mutta eihän siitä ollut tietoakaan. Bändi veti herkullisen keikan, keskittyen kovasti taannoisen Ukkonen-levynsä materiaaliin. Uusin levy on ehkä hieman hengetön, ja se olikin jätetty viisaasti hieman taaemmas, mutta ilahduttavan vapautuneen oloisesti bändi paiskoi myös vanhoja biisejään. Suomalaisen rock-historian kenties hienoin taustalakana kimmeltävine valoineen häilyi tummaa Ylex-telttaa vasten, kun Ylppö ja kumppanit tarjosivat aikaiseen ajankohtaan nähden yllättävän suurilukuiselle yleisölle parastaan. Yhtye taputettiin spontaanisti vielä uudelleen lavalle, eikä keikan jälkeen kuultu lavakuuluttajan hehkutus Herra Ylpöstä yhtenä Suomen karismaattisimmista vokalisteista ollut lainkaan liioiteltua.

Eniten väärässä paikassa ja oikeastaan ainoa todellista kritiikkiä esiintyjävalinnoissa herättänyt artisti oli Päälavan sunnuntaille korkannut Maria Lund. En ollut edes yllättävän runsaan asiasta kiinnostuneiden joukossa vaan satuin oikeastaan puolivahingossa kuulemaan vähintään puolet Lundin keikasta. Ja sekin oli liikaa. Ensinnä, kuka haluaa kuullaa Ilosaarirockin päälavalla vesitetyn muka-fiftari-version XL5:n Kauniista Pedosta? Eikä ilmettä parantanut myöskään kovempien biisien kuten Surupuvun, Pikkuveljen tai These Boots Are Made For Walkingin suomi-käännöksen tuoma lisäpotku. Vaikka bändi oli hyvä asiassaan, kuulosti lopputulos silti vain ja ainoastaan huonolta cover-humpalta, joka sopisi ehkä nippa nappa Tammerkosken sillalle, sinne Mikko Alatalon ja Jean S:n keikkojen väliin. Peltirummun raiskaaminen Sielun Veljien kotikulmilla oli jo lähes härski ja mauton veto. Hyi halvattu!

The Hauntedin trash-poljento ei ehkä ole sitä parasta mahdollista krapulamusiikkia festarikansalle sunnuntaina kello 15.00. Bändi tiesi tämän, eikä noussut lavalle pyytelemään anteeksi. Päinvastoin, alusta lähtien oli selvää että nyt on sen eniten tärisevänkin pistettävä nyrkkiä kohti kattoa ja heilutettava tukkaa, vaikka se olisi edellisyönä kadonnutkin päälaelta. Viimeistään erinomaisen The Dead Eye-levyn parivaljakko The Flood/The Medication pisti lihamyllyn liikkeelle. Peter Dolvingin mielipuolinen olemuskaan ei taatusti jättänyt ketään kylmäksi. Keulakuvansa johdolla yksi Göteborgin monesta metalliylpeydestä pani parastaan Moronic Colossuksen, 99:n, D.O.A.:n ja Dark Intentions/Bury Your Deadin muodossa eikä kellekään jäänyt epäselvyyksiä bändin livekunnosta.

Maxïmo Parkin peruuntuminen oli paikattu melko yllättävällä esiintymisellä, joskaan ei ollenkaan huonolla. Edellisen kerran näin Apocalyptican nimenomaan Ilosaaressa jokunen vuosi sitten ja olin vaikuttunut homman toimivuudesta. Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, sillä kyllähän ne tutut ja turvalliset Metallica-coverit nostavat tunnelman kattoon. Livevetoa kuorruttamaan oli kutsuttu Sonata Arctican solisti Toni Kakko. Mies lauloi komeasti bändin radiohitit ja vaikka ne eivät sitä sävellyspuolen parhaimmistoa edustakaan niin kyllähän ne elävänä toimivat varsin mainiosti. Erinomainen ja onnistunut paikkaus järjestäjän taholta, sillä yleisö arvosti omiaan raikuvin suosionosoituksin läpi keikan.

Samaan aikaan kevyemmän keinutuksen ystäville tarjoili brasilialaisia rytmejä rannassa letkeä Maria Gasolina. Ihan yhtä paljon väkeä monilukuinen sambailija ei mukaansa vetänyt kuin kotimaisen tarjonnan osalta aiemmin ehkä tiheimmin rannan täyttänyt Antti Nopsajalka Sound Explosion -bändeineen, mutta kyllä jalka nousi ihan yhtä letkeästi nytkin. Uimaräpylöitä ja kellukkeita sopi ottaa lavallekin mukaan niin pääsi samantein hikisestä helteestä aaltoihin keinumaan. Oikein positiivinen esiintyjä ja rento fiilis.

Positiivisuus ja rentous eivät sitten kuvaakaan kovin paljon Joose Keskitaloa ja Kolmatta maailmanpaloa, jotka vetivät tiheimmän väkijoukon Rekkalavan eteen kaikista seuraamistani Ilosaaren pienimmän lavan keikoista. Nelihenkinen yhtye kätteli kohteliaasti toisensa ennen keikkaa ja oli luonnollisesti sonnustautunut komeisiin harmaisiin pukuihin helteestä huolimatta. Myös vierailemaan tullut pasunisti Erno Haukkala teki kättelykierroksen saapuessaan lavalle. Kohteliasta ja vanhakantaista – eli tässä kohtaa tyylikästä ja oivalla tavalla harrasta tunnelmaa luovaa.

Hartaus on edelleen vahva elementti Joosen paketissa, mutta suoraviivainen, jopa räävi pureutuminen kuolemaan ja pimeyteen tuo touhuun myös äkkiväärää painetta. Arwi Lindin lyömien ja Mikko Kankaanpään ja Petri Alangon kielten Joosen kitaran, huuliharpun ja harmonikan kanssa luoma soundi astelee sen verran kulmikkaasti ja töksähdellen, että Kolmannen maailmanpalon keikat yhdistelevät sielun hienosti vinouteen. Saimaan rannalla ja Pimeydestä pimeyttä vastaan-kappaleiden ohella Jooselta kuultiin myös denso-hop-yhtye Harmaan Geton Taipale ja Bad Brainsin metallisia testailuääniä uhmaten myös kahden biisin encore. Yksi festivaalin parhaita keikkoja!

Sitä ei sitä vastoin ollut YleX-teltan vallannut yhdysvaltalais-viisikko. 32-vuotias punkgenren pioneeri Bad Brains keräsi toki paljon faneja ja oli ehdottomasti tarkistamisen arvoinen esiintyjä, mutta jätti aika tyhjän tunteen. Itse toivoin että luvassa olisi jonkinlainen hardcore-, metalli- ja reggae-elementtien toimiva ristisiitos, joka ottaisi jokaisesta puolesta parhaita osasia mielikuvitukselliseen vääntöön. Totuus oli kuitenkin mättöä, mättöä, väliin laiskaa perusreggaeta ja taas mättöä. Ei sytyttänyt, ei yhtään. Solisti H.R. oli myös aika heikko. Päätin siis vaihtaa maisemaa. Ja se kannatti.

Samaan aikaan Kolmoslavan teltassa nimittäin soitti ruotsalainen kulttibändi Dungen. Nelihenkisen karvapää-yhtyeen soitto kuulosti aluksi ruotsalaiselta painokselta Von Hertzen Brothersista, mikä ei ole kehu. Vaan oma vikani, kun tulin paikalle kesken tripin kliimaksin, jolloin soitto oli tilutuksen ja vingutuksen asteella. Onneksi annoin yhtyeelle aikaa, sillä heti seuraava biisi onnistui jo imaisemaan mukaansa. Dungenia ei tosiaan ollut katsomassa kovinkaan paljon väkeä, olihan samaan aikaan Brainsien ohella myös rannassa luvassa kotimaisen hiphop-tarjonnan huipennus. Paikalta tunnisti ison joukon erinäisiä muusikoita mikä ei ole ihme. Onhan psykedelinen progeilu vahvasti nimenomaan muusikoiden musiikkia. Dungenin tapauksessa se oli sellaista muusikko-musiikkia, josta tällainen tavallinenkin musiikinystävä löysi sen punaisen langan ja hurmion.

Ruotsalaisyhtye rakentaa trippiään hyvin hienovaraisesti ja kärsivällisesti. Polveilevan ja kasvavan soiton dynamiikkaa lisää oivasti laulaja-keulahahmo Gustav Ejstesin laaja soitinkirjo. Poikkihuilun ja pianon avulla nelikko luo rauhallisia harmonisia suvantoja joista ponnistaa ja sieltä kasvatusta ei tehdä rätvien vaan älyttömän taitavasti pieniä sipaisuja kerrallaan. Koko retken seurattuaan kliimaksin purkautuminen lähenteleekin ilotulituksen seuraamista pimenevässä kesäillassa. Ja siltikin yhtye kuittaa seuraavaan biisiin hyvin maanläheisesti ja turhia pullistelematta. Erinomaista!

Seuraavana oli kieltämättä edelleen tiukasti soittava, mutta legendaarisuudestaan huolimatta hiukan huonosti auringonlaskun värjäämälle Päälavalle sopinut vieras. Brittiläisen Killing Joken merkitystä monelle nykybändille ei voi olla korostamatta. Post-punkin ja industrial metalin välimaastossa operoiva kokoonpano on musiikissaan varsin ajatonta ja paikkansa legendojen joukossa ansainnut. Valitettavasti on todettava että bändin jäsenet ovat kuitenkin kuolevaisia siinä missä me muutkin, ja se näkyi. Liekö lavalla KJ:n meininki aina samanlaista, mutta varsinkin Geordie Walkerin jäyheä liikehdintä kitaransa kanssa ei ollut millään muotoa mielenkiintoista katseltavaa. Keulahahmo Jaz Colemanin maneerit aiheuttivat puolestaan lähinnä myötähäpeää. Jokainen tyylillään, mutta allekirjoittanutta ei tappava pila naurattanut tällä kertaa. Ei tullut omantunnontuskia lähteä kesken keikan kohti festareiden kenties odotetuinta esiintymistä.

”Röyksoppia ei missata!” oli kuulunut siellä täällä festarialuetta ja harva missasikin. Hyvissä ajoin ennen keikan alkua oli YleX-teltta jo huomattavan täynnä eikä tungos helpottanut missään vaiheessa. Hellerajoja rikottiin hangaarimaisen rakennelman sisällä jo parin biisin jälkeen ja hiki virtasi. Syy tietenkin uskomattoman hieno show, jonka avasi tunnelmoiva Röyksopp Forever. Eipä aikaakaan kun Remind Me pärähti ilmoille ja Happy Up Here seurasi. Porukka jorasi, jammaili, pogosi ja kreisibailasi itseään hengiltä. Ja aivan kuin vaihdelaatikossa ei olisi isointa vaihdetta ollenkaan polkaistiin The Girl And The Robotin myötä vielä uusi silmään. Annell Dreckerin ja tuntemattomaksi jääneen basistin avustamana norjalaisduo järjesti koko viikonlopun kovimmat bileet joihin kaikki oli kutsuttu.

Takuuvarmat hitit kuten Eple, Poor Leno ja uutukaisen This Must Be It sekä Tricky Tricky upposivat festivaalikansaan kaiken muun muassa, eikä keikan jälkeen myrtyneitä naamoja nähty missään. Euforinen ja suvereeni esitys elektropopin kärkinimeltä eikä se jäänyt huomiotta yleisön osoittaessa äänekkäästi suosiota biisien välissä. Aivan täydellinen lopetus viime vuotisen Mondo Canen tapaan. Kun kerran tämän raportin aloitti hatunnostolla ja kumarruksella niin siihen sen voi myös lopettaa. Kiitos jälleen kerran, Ilosaari!

Mutta olihan siellä vielä jotain. Sunnuntain ja samalla koko festivaalin päätti Kotiteollisuus. Voin olla väärässäkin, mutta ehkä vuosi sitten ennustamani äijäilybuumin tuho on käsillä, sillä yleisö oli melkoisen flegmaattisesti mukana Hynysen ja kumppaneiden show´ssa. Suurella lavalla usein hieman etäiseksi jäävä Kotiteollisuus ei viime vuoden Ilosaaren tapaan ollut aivan täydessä iskussa, ja jälleen kerran pitkiksi venyneet tauot biisien välissä tuntuivat enemminkin kiusalliselta hiljaisuudelta kuin taiteellisilta pausseilta. Yleisö ei jaksanut pitää meteliä, joskaan ei jaksanut myöskään orkesteri. Suurimmat aplodit irtosivat, kun lavan eteen raahattiin muuripohjagrilli ja kaksi kylmälaukullista makkaraa. Hynysen selitys oli, että vaikka Ilosaaresta ja festareilta yleensä saa nykyään vaikka mitä erikoisruokia, niin perinteistä grillimakkaraa ei saa enää oikein mistään. Kotiteollisuus halusi korjata tämän asian, ja kaksi aataminasuun sonnustautunutta grillimestaria kuumensi kyrsät yleisölle sopiviksi. Sinänsä hauska idea oli tietenkin verhoiltu Hynyselle luonteenomaiseen vittuiluun, eikä itse asiassa jaksanut juurikaan naurattaa.

Koko bändi tuntuu olevan nykyään parodia itsestään, sillä ikuiset tissijutut ja miehisyysruikutukset ovat niin tylsiä ja niin säälittäviä, että muutaman kerran tuli jo mieleen että mahtavatko miehet sittenkään olla ihan tosissaan? Nauraako Jouni Hynynen keikan jälkeen partaansa lavan takana, kuinka suomalaisyleisö jälleen kerran meni samaan halpaan? Mene ja tiedä, musiikillisesti keikka oli joka tapauksessa ihan normaalisettiä Kotiteollisuudelta. Eihän perunamuusi muutu kiillottamalla chateaubriandiksi, eikä Kotiteollisuuden musiikki voi kehittyä yhtäkkiä ennalta-arvaamattomaksi, kun se ei sitä ole. Jätkillä on paljon hyviä biisejä varsinkin varhaisemmalla kaudellaan, ja kyllä niistä osataan ottaa ihan mallikkaasti ilo irti silloin kun tilaisuus koittaa. Ehkä kaikki on sittenkin kiinni Ilosaaresta, eikä bändistä itsestään? Jos Hynynen oikeasti viitsii kuluttaa aikaansa yleisölle vittuilemiseen siitä, että olivat mieluummin kuuntelemassa reggaeta Rentolavalla kuin synkistelemässä Killing Jokea, voisivat Joensuun Popmuusikot alkaa miettiä, olisiko Kotiteollisuuden paikka tulevaisuudessa Kerubin Kuppilassa päälavan sijaan.

No ei, siellä oli nimittäin tälläkin kertaa oikeasti tanssihurmainen rock-huipennus tarjolla. Vaikka Monsteriser jäikin näkemättä varhaisen soittoajan takia, korvasi illan kaksi bläkkis-orkkaa missauksen takuuvarmasti. Black Audion konebiittiä ja orgaanista kantribluesrockitusta yhdistelevä setti on viimeiset puolitoista vuotta kulkenut samoja, aika takuuvarmoja uria pitkin. Tarjottimelle kasataan vain hitikkäimpiä tanssipotkuja hiukan seesteisemmän avausraita Worn Out Soulin perään. Kerubin vähälukuinen mutta sitäkin innokkaampi yleisö löysikin tanssijalat nopeasti alleen Kalashnikovin, Elbow Outin Headless Roosterin ja Ball Of Lightningin pistellessä Kerubin päreiksi ja Ville Pirisen loikkiessa tämän tästä tanssijoiden joukkoon pomppimaan. Yllätys ei ollut myöskään se että encoreksi tarjoiltiin lainaraitana La Grange. Toimii.

Toinen musta oli sitten laulaja-kitaristi J-Tanin ja seisaaltaan heiluneen rumpali Lew Sifferin älyttömän tarttuva rokkikone Black Magic Six. Samat tanssijalat saivat yhtä lailla liikettä ja hiki lensi kun Hudaat ja Liarit rouhusivat Kerubissa. BM6 on nimenomaan livenä erinomainen akti, vaikka levylläkin toimii kyllä. Sen verran rankkaa vääntö oli tällä kertaa rumpalismies Lew Japa Sifferille että encorea odoteltiin tovi miehen kyykkiessä settinsä takana, nesteiden valuessa vatsasta lainassa olleelle Karoshi Loversin Raimo Pesosen rumpumatolle. Onneksi Japa jaksoi vielä vaikka heikolta näyttikin. Ja mahtoi Pesonen yllättyä saadessaan pojilta mattonsa kauniissa paketissa takaisin, sisällä olleen yllätyksen kera.

Tästä takaisin lauantaihin ja Tästä perjantaihin.

Teksti: Ilkka Valpasvuo, Tomas Ojapelto ja Ville Kuitunen, kuvat: Valpasvuo ja Ojapelto